Pakotin pappani päivystämään leivänpaahtimen vieressä – siitä tuli lapsuuteni kultaisin ruokamuisto

Muistan lapsuuteni kesät mummolassa maalla. Muistan kaappikellon tasaisen nakutuksen, maalaistalon tuoksut, ja sen mitä mummolassa syötiin.

Mummu keitti usein riisipuuroa, joka höystettiin kanelilla ja sokerilla. Päivälliseltä löytyi rehtiä lihakeittoa, jonka kyytipoikana nautittiin lasi tai kaksi tuoretta lehmänmaitoa. Jääkaapin viereisestä kaapista käytiin välipaloina hakemassa sokerikorppua.

Parhaiten verkkokalvoilleni ja makunystyröihini on piirtynyt pappani bravuuri, banaani-hunaja-paahtoleipä. Papan makeanhimoiset ja nälkäiset tyttärentyttäret, minä ja siskoni, käytännössä pakotimme papan päivystämään leivänpaahtimen vieressä. Kun yksi leipä oli syöty, oli jo seuraava lapsi pieni lautanen kourassaan papan edessä vaatimassa uutta.

Tuohon leipään ja pappaan liittyy paljon lämpimiä muistoja. Pappa ei ehkä koskaan ole osannut ilmaista tunteitaan kovin avoimesti, mutta luulen, että hän nautti pienten lastenlastensa seurasta erityisesti noina hetkinä. Ainakin lapsista oli ihanaa saada viettää aikaa papan kanssa. Pappa teki leivät aina hymy huulillaan.

Tämä muisto sai pohtimaan, minkälaisia ruokamuistoja jätän itse jälkeeni. Liian herkästi arjen kiireessä tulee äksyiltyä lapselle nirsoilusta ruuan suhteen ja esimerkiksi hoputettua syömisen kanssa. Usein tulee kiellettyä herkut, kakut ja jäätelöt, vedoten epäterveellisyyteen.

Parhaimmat lapsuusmuistot saattavat kuitenkin liittyä juuri niihin tilanteisiin, kun ruuan kanssa ei niuhoteta. Kun aikuinen on rento, kiireetön ja iloinen, ja nauttii itsekin tilanteesta ja lapsen seurasta. Lapsi ei kaipaa mitään hienoa fine dining -kokemusta, ihan tavallinen paahtoleipä voi riittää.