Pääkaupunkiseudun kulttuuritädit aiheuttivat ryysiksen museossa Lapissa

Esittävän taiteen ammattilaisena en voi liikaa korostaa suomen kielen merkitystä. Se toimii ajattelun, kommunikaation sekä ilmaisun välineenä.

Murteet paikallistavat kielen ja vahvistavat identiteettiä. Usealla paikkakunnalla asuneena hallitsen muutamia murteita erinomaisesti, joitakin vain kohtalaisesti. Monia kuuntelen mieluusti, vailla kykyä niitä itse uskottavasti puhua.

Ulkomaan matkoilla perusasiat hoituvat vaihtelevasti englannilla.

Noh. Tulipa lähdettyä Lappiin hiihtoreissulle.

Ollaanhan sitä ennenkin reissattu, mutta väärään suuntaan. Alpit ovat alppeja. Ja palmurannat kaikkialla samanlaisia.

Kotimaan lomakohteissa saa puhua omaa kieltään, eri vivahtein. Ei siis liikoja kommunikaatiopaineita.

Erityiseksi visiitin teki se, ettei matkakaverini ollut Tunturi-Lappia koskaan livenä nähnyt.

Mainostin Lappi-kokemusta jo viikkoja ennen lähtöä. Lupasin kokonaisvaltaista elämystä, jonka kruunaisi aito paikallinen murre.

Saattaisin hyvällä tuurilla päästä itse briljeeraamaan murretaidoillani paikallisia kohdatessamme.

Autojuna on mainio tapa saavuttaa Suomen Lappi nukkuen. Ravintolavaunussa nautittu illallinen saattelee kansainväliseen meininkiin. Turkkilaisten leirikoululaisten läpändeerokset voisivat olla viihdyttävää sisältöä, jos ymmärtäisi kieltä. Näinköhän he kiroilevat kuten monet yläasteikäiset kotikaupungissamme?

Desibelikakofonia pakottaa lopulta vetäytymään ”omaan rauhaan”. Koliseva, nitisevä, paukkuva ja kirskuva juna nielee kilometrejä puolestamme ja makuuvaunussa mieli suuntaa tulevaan. ”Perilä Lapisa met nautithan!”

Rovaniemellä väistetään absit ja nautitaan aamiainen legendaarisessa hotelli Pohjanhovissa. Ennätin jo vastanotossa mainostaa aidolla ”Rollon murteella” virkailijalle, että olen suorittanut TET-harjoittelujaksoni kyseisen instituution ravintolan keittiössä noin vuonna 1983.

Ei tehnyt vaikutusta, koska tiskin takana ei seissytkään paikallinen, vaan joku etelässä koulutettu hotelliketjun henkilö. Näkymä Kemijoelle ei saa hidastaa menoa liikaa. Kahvi ”nakataan huiviin”.

Siirtymä Napapiirin turistihärdelliin, jonka kansainvälisestä tyylittömyydestä ei raportoitavaa, paitsi että sain siellä puolisoltani synttärilahjaksi paikallisen Marttiinin laadukkaan keittiöveitsen. Paitsi, että se oli valmistettu Virossa.

Noh. Ounasjokivartta noustessa toiveet Lapin lumosta kohoavat. ”Sole mithän!”

Pintaa on vasta raapaistu.

Kittilää ennen kurvaamme Kaukosen kylään ja kauemmas kairaan. Perillä Särestönniemi-museo, edesmenneen taiteilijan kotipaikka ja ateljee. Hieno kokemus, paitsi liikaa pk-seutulaisia kulttuuritätejä muodostamassa ryysistä. Menisivät ajelemaan koiravaljakolla!

Illaksi kohteeseen ja mökki haltuun. Aamulla ladulle.

Levin vilinässä ei paikallisia murteita juuri kuultu. Kommunikaatio toimii sesonkien puitteissa englanniksi, riippumatta osanottajan lähtömaasta.

Poroburgeri tai lohipizza ovat juuri sitä mitä odottaa saakka: ”Very nice, thank you!”

Kokemuksiin voi tietysti vaikuttaa kohdetta valittaessa. Lääniä riittää erakoillekin.

Paluun totutimmekin ajellen kiireettä läntistä reittiä kohti Oulua.

Tornionjoen varressa pysähdyimme moneen otteeseen ihmettelemään milloin mitäkin. Paikallisissa puodeissa asioidessa unohduttiin rupattelemaan. Murteessa on outoa taikaa.

Mukaan tarttui myös muun muassa rieskaa, lakkahilloa, mehuja, sekä käsintehty puukko. Made In Lapland – tottakai!