
Rajalla-dokumentin oli tarkoitus kuvata, kuinka muurit murtuvat itärajan pinnassa, ja Parikkala saa piristysruiskeen.
Valtiovalta ehti jo siunata Parikkalan kansainvälisen rajanylityspaikan 2019 mutta kuoppasi sen lopullisesti 2024 Venäjän hyökkäyssodan vuoksi. Niinpä dokumentti sai uuden suunnan. Se kuvaa osuvasti erästä murroskautta Suomen historiassa, kun Suomesta tulee Nato-maa ja rajahankkeelle voidaan sanoa hyvästi ehkä lopullisesti.
Eikä Parikkala ole yksin. Moni muukin Itä-Suomen kunta kärsii.
Katsoja pääsee kärpäsenä katossa seuraamaan asukkaiden elämää ja reaktioita. On eläkeläisiä, yrittäjiä ja palkansaajia. Yhdelle rajahankkeen epäonnistumiselle on enemmän merkitystä kuin toiselle. Yrittäjän leipä kapenee, ja itämatkailusta pitävän elämänpiiri supistuu.
Rajan pinnassa asuvien kyky sopeutua eri tilanteisiin viehättää. Paikallinen sahayrittäjä kuuluu eniten kärsiviin, mutta hän tuumii rajan mennessä kiinni ja tilausten huvetessakin, että ”sillä mennään, mitä on”.
Ohjaaja Elina Hyvärinen pysyttelee taka-alalla ja antaa ihmisten puhua. He esiintyvät jostain syystä vain etunimillään, mutta eipä tuolla isoa merkitystä katsojille ole.

Sisempänä Suomessa asuvat pohtivat toisinaan, millaista rajan pinnassa on asua ja tunnetaanko siellä turvattomuutta. Mitään sellaista ei ole aistittavissa dokumentissa. Paikkakunnalla asuu monia Venäjältä muuttaneita, ja ennakkoluuloja saattaa olla jopa vähemmän kuin muualla.
On hienoa, että kaikenlaisen räiskeen keskellä on mahdollisuus hiljentyä verkkaiseen kerrontaan ja sellaiselle annetaan mahdollisuus laajempaan levitykseen. Olisi toivottavaa, että katsojat löytäisivät tämän pienen helmen myös muualla kuin Itä-Suomessa.