Osa pyytää tuhkiensa viskaamista ”jonnekin” eikä tule ajatelleeksi, mitä se merkitsee omaisille

Viime syksynä kirjoitin kolumnin, jossa kerroin seurakuntien joutuvan paineeseen nostaa hautaamisen hintoja (MT 15.11.2024). Taustalla oli valtiovarainministeriön hanke, jolla leikattaisiin kirkon yhteiskunnallisista tehtävistä maksettavaa korvausta. Niistä laajin ja rahaa tarvitsevin on hautaustoimi, joka on lailla osoitettu kirkolle.

Maan hallitus toteutti leikkaukset, jotka jatkuvat myös ensi vuonna, vaikka kirkolla on valtion kanssa sopimus korvauksesta.

Tänä vuonna monet seurakunnat ovat nostaneet hautaamisen hintaa. Seurakunnan kuluihin sisältyy hautapaikka, haudan avaaminen ja peittäminen sekä mahdollinen tuhkaus. Tällaisten kulujen tulee lain mukaan syntyä samoilla perusteilla riippumatta siitä, oliko vainaja kirkon jäsen vai ei.

Hengellisistä palveluksista kuten kappelin käytöstä ei kirkon jäseniltä peritä maksua, mutta ei kirkkoon kuulumattomiltakaan liene siunaamisesta laskutettu.

Mikä tekee hautaustoimen seurakunnalle kalliiksi, on hautausmaan perustaminen ja ylläpitäminen, puhumattakaan krematorion rakentamisesta ja kunnossapidosta.

Hallitus vetosi siihen, että seurakunnat saavat verotuksen muutosten tähden odotettua enemmän kirkollisverotuottoa, mitä voi pitää kompensaationa leikkauksesta. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole yhteyttä, sillä kirkollisvero kootaan seurakunnan jäseniltä hengellistä työtä varten, kun taas valtionosuudella korvataan kaikkien hautauskuluja.

Nyt seurakunnat joutuvat käyttämään jäsentensä veroja kaikkien paikkakuntalaisten hautaamiseen uskontokunnasta riippumatta, elleivät tahdo siirtää vajetta kokonaan hautausmaksuihin. Hintojen nostamisen mainehaitan joutuu kuitenkin kantamaan seurakunta, tuskin hallitus.

Kun yhteistyöstä valtion kanssa sovittiin, ajatuksena oli, että kirkolle sopii tällainen yhteiskunnallinen rooli. Hautaaminen on lähellä kirkon ydinalaa. Siihen kytkeytyy myös seurakuntien osuus poikkeustilanteisiin valmistautumisessa.

Hautaaminen ei ole vain ruumiiden loppusijoittamista vaan monitahoista ihmisten palvelua, suremiselle tilan antamista, menetyksen lamauttamien sielunhoitoa, rukousta ja evankeliumin julistamista.

Myös hautausmaiden hyvä hoito on useissa tutkimuksissa osoittautunut monen mielestä mitä keskeisimmäksi kirkon työksi. Ei hautausmaata turhaan kutsuta Jumalan puistoksi.

Ehkä kulujen säästämiseksi moni ilmoittaa omaisilleen, ettei hänelle tarvitse järjestää mitään. ”Senkun viskaatte tuhkat jonnekin”, saattaa joku rempseästi tokaista. Vaikka tällainen kuulostaa pyyteettömältä, se ei ota huomioon jälkeläisten oikeutta surutyöhön.

Anonyymit muistelupaikat keräävät kukkia, kynttilöitä ja pikkuesineitä, sillä monet haluavat osoittaa kaipuutaan. Hyvin hoidettu hauta voi olla rakkauden merkki, joskin usein liian myöhään annettu.