Sotalasten lähettäminen Ruotsiin jakoi suomalaispäättäjät kahteen leiriin

Finlands sak är vår, Suomen asia on meidän. Ruotsalaisten myötätunto hyökkäyksen kohteeksi joutuneita suomalaisia kohtaan sai heti talvisodan alussa muodon, joka tulevina vuosina mullisti 80 000 suomalaislapsen elämän.

Ajatus, että suomalaisia lapsia lähetettäisiin turvaan naapurimaahan, syntyi nimenomaan Ruotsin päässä. Suomalaisia poliitikkoja hanke alkuun arvelutti.

Vapaaehtoisen Suomen-avun keskusjärjestö avasi toimistonsa Tukholmassa jo 6.12.1939, viikko Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen. Tuhannet ruotsalaiset kodit ilmoittivat halukkuutensa ottaa vastaan suomalaisia sotalapsia.

Evakuoinneista vastannut maatalousministeri Juho Koivisto ilmoitti joulukuun alussa 1939 Suomen kielteisen kannan lastensiirtoja kohtaan, mutta pian hyvää tarkoittavien ruotsalaisten miltei painostukseksi yltynyt aktiivisuus tuotti tulosta.

Vastoin Koiviston kantaa ylipäällikkö Mannerheim ja sosiaaliministeri Fagerholm olivat sitä mieltä, että Ruotsista tulisi ottaa vastaan kaikki saatavissa ollut apu. Heidän mielestään kieltäytyminen lastensiirroista olisi merkinnyt imagotappiota Suomelle.

Niinpä 13.12.1939 perustettiin Pohjoismaiden avun Suomen keskus hoitamaan ja koordinoimaan lastensiirtoja Suomesta Ruotsiin.

Ensimmäinen pakolaisryhmä lähti Turusta Tukholmaan jo 15.12.1939. Tammikuun alkupuolella sotalasten ja alle kolmevuotiaiden lasten äitien kuljetukset siirtyivät rautateille.

”Sotalapset olivat pieniä Suomen lähettiläitä, jotka osaltaan sitoivat Suomen muihin Pohjoismaihin”, kirjoittaa suomalaisten sotalasten historiaa tutkinut Heikki Salminen.

Miltei kaikki talvisodan aikana naapurimaihin lähetetyt lapset palasivat Suomeen vuoden 1940 loppuun mennessä.

Heidän osaltaan ei nähty samanlaisia tragedioita kuin jatkosodassa. Silloin myös taaperoikäiset lapset lähetettiin matkaan ilman äitejään, joita katsottiin tarvittavan Suomen sotaponnisteluissa. Osa lapsista ehti unohtaa äidinkielensä sekä perheensä ja traumatisoitui jopa loppuiäkseen.