Porvoolainen Katja Ronkainen, 50, on käynyt kuntosalilla Pornaisissa yhdeksän vuotta. Tiistai- ja torstai-illat sekä lauantaiaamut on varattu voimanostolle. Niistä Katja ei tingi.
Katja sanoo olleensa Ennen voimanostoharrastustaan tavallinen ”jumppapirkko”, joka liikkui paljon mutta ilman tavoitteita. Selkäkivut olivat alkaneet vaivata kaksosten syntymän jälkeen.
Ronkaisen mies Petri oli alkanut harrastaa voimanostoa työkaverinsa innoittamana. Tämä ehdotti Katjaakin mukaan.
Katja meni, ja kolmen kuukauden päästä hän huomasi olevansa jo SM-kisoissa.
”Olin juuri täyttänyt 40 vuotta ja painoin 47 kiloa. Valmentaja katsoi, että sen ikäisten ja kokoisten sarjassa ei ole ketään. Hän sanoi, että jos sieltä saa tuloksen, voittaa SM-kultaa.”
Voimanostossa on kolme lajia: maastaveto, penkkipunnerrus ja kyykky. Niitä voidaan tehdä joko ilman varusteita tai varusteilla.
Katjan penkkitulos ensimmäisissä kisoissa jäi 25 kiloon.
”Sitä ei kehtaa kellekään edes sanoa. Olen seuran pienin ja heikoin, mutta ei se haittaa – teen omia ennätyksiäni.”
”Tuntui niin hyvältä, kun huomasin pärjääväni, vaikka en ollut ikinä kilpaillut missään.”
Nykyisin Katja nostaa penkiltä 47,5 kiloa ilman varusteita ja varusteiden kanssa 65 kiloa. Varusteet tarkoittavat tiukaksi kudottua, tukea antavaa pukua tai paitaa, jonka pukemiseen tarvitaan avustaja.
Varusteiden avulla pystyy nostamaan enemmän, mutta ne sattuvat.
”Varusteet ovat niin tiukat, että ne jättävät jäljet kroppaan. Nivuset ja käsivarret menevät vereslihalle, sillä puku ei jousta yhtään. Se koskee, mutta kipuun tottuu. En tiedä, mikä siihen vetää. Se vain koukuttaa.”
Varusteiden kanssa Katja pystyy parantamaan kyykyn tulosta 35 kilolla. Puvun lisäksi vedetään pitkät joustavat remmit polvien ympäri niin tiukalle, että jaloista voi lähteä tunto.
”Varustenosto on oma lajinsa. Toukokuussa MM-kisoissa Teksasissa on penkkipunnerruskisa ilman varusteita ja varusteilla. Osallistun molempiin.”
Edellinen pitkä kisamatka suuntautui puolitoista vuotta sitten Kanadaan. Kisamatkat ovat Katjasta hauskoja, sillä ne vievät paikkoihin, joihin ei muuten keksisi mennä. Silti nainen sanoo, ettei ole yhtään kilpailuhenkinen.
Häntä ei haittaa, vaikka omassa sarjassa olisi reilusti ylivoimaisia kilpakumppaneita. Eikä häntä sureta, vaikkei kilpakumppaneita olisi kisassa laisinkaan.
”Kun lähtee koko jengin kanssa Suomi-verkkareissa, siitä tulee niin hyvä fiilis. Kerran olen kuullut Maamme-laulun soitettavan itselleni. Olihan se hienoa.”
”Kipu helpottaa, kun oppii hengittämään. Ei synnytyksessä turhaan sanota, että ’hengitä’.”
Voimanosto on kuitenkin vain harrastus. Suurimpana saavutuksenaan Katja pitää lapsia.
Ronkaiset alkoivat seurustella jo kouluaikoinaan, kun Katja oli 14 ja Petri 16. Kumpikin halusi lapsia. Kolme vuotta seurusteltuaan he ajattelivat, että ehkä heti ei tärppää, joten kannattaa alkaa yrittää.
Esikoispoika syntyi, kun Katja oli täyttänyt 18. Heti perään tuli toinen poika, mutta kolmas raskaus päättyi, kun tyttölapsi menehtyi kohtuun 26. raskausviikolla. Vuoden päästä tästä syntyi kaivattu tyttö, ”meidän laastarivauvamme”. Kun pari päätti yrittää vielä yhtä lasta, tulikin kaksospojat.
Petri työskenteli sähköasentajana, ja Katja hoiti lapsia kotona viisi vuotta, kunnes meni Enston muovikoneelle töihin. Kun nuorimmat, eli kaksoset, lähtivät kouluun, Katja lähti opiskelemaan lähihoitajaksi.
Reilu kymmenen vuotta vierähti erityislasten ohjaajana peruskoulun alaluokilla.
”Sitten ajattelin, etten jaksa eläkeikään asti työtä haastavien lasten kanssa. Ohjaajan palkalla ei elä, joten piti tehdä muita lähihoitajan töitä lisäksi.”
44-vuotiaana Katja pyrki ja pääsi opiskelemaan fysioterapeutiksi. Kaikki omat lapset olivat aikuisia, ja Katjasta oli tullut jo mummokin.
”Oli tosi hyvä päätös, että lähdin. Valmistuin reilussa 2,5 vuodessa.”
Katjalla on nyt oma yritys, ja hän hoitaa asiakkaitaan kodin yhteydessä olevassa hoitohuoneessa. Hän toimii myös alihankkijana yksityissektorilla.
Ison perheen pyörittäminen, työnteko ja opiskelu ovat olleet mahdollisia, sillä sekä Katjan että Petrin vanhemmat asuvat lähellä. On ollut hyvä tukiverkosto.
Niinpä Katja ja Petri ovat halunneet tarjota apua sellaisille perheille, joilla ei tukiverkkoa ole. Ronkaisilla on ollut yhteensä kuusi tukilasta, joista kolme sisarusta viettää edelleen joka kolmannen viikonlopun Ronkaisilla.
Katja esittelee lastenhuonetta, missä lapsille on järjestyksessä niin Legot, kirjat kuin rooliasutkin.
Porvoolainen fysioterapeutti.
Harrastaa voimanostoa, voittanut sarjassaan SM-kultaa, EM-kultaa ja MM-hopeaa. Tavoitteena MM-kulta Teksasissa Yhdysvalloissa toukokuussa.
Anti-doping-urheilija.
Perheessä puoliso, viisi aikuista lasta, yhdeksän lastenlasta ja kolme tukiperhelasta.
Elämänohje: Tee sitä, mikä on kivaa, sillä se onnistuu. Äläkä murehdi asioita, joille et voi mitään.
Tukilasten viikonloppuna Katja ottaa usein jonkun lapsenlapsista mummolaan. Siskonpedissä yläkerrassa saattaa nukkua kahdeksankin lasta.
Nykyisin tukiperheeksi ryhtyvä tarvitsee koulutuksen, mutta kymmenisen vuotta sitten riitti, että Katja oli ollut erityisluokalla avustajana.
Tukiperheitä tarvittaisiin kipeästi lisää. ”Meillekin on tarjottu kolmeen otteeseen lisää lapsia.”
Toiminnasta saa kulukorvauksen ja palkkion, jonka suuruus vaihtelee eri kunnissa.
Katjan mielestä tukilasten kanssa on mennyt hyvin. Hän sanoo olevansa tiukka kasvattaja niin omille kuin vieraille lapsille.
”Meillä lapsilla on rajat, eikä pompita silmille.”
Katja kertoo, että yksi tukilapsista oli 8-vuotiaana kova kiroilemaan. Hän kehotti lasta valitsemaan karkkipäivän karkkien ja kiroilun väliltä. Lapsi valitsi karkit, mutta jatkoi silti kiroilua.
”No, karkit jäivät saamatta. Pojalta valuivat kyyneleet, kun hän kysyi, että olenko ikinä ollut näin julma kenellekään”, Katja muistelee hymyillen.
Asiasta keskusteltiin, ja poika ymmärsi Katjan menettelyn. Tuon jälkeen poika ei kiroillut Katjan kuullen.
”Kuten Jari Sinkkonen sanoo: ’kun puutut pieneen, ei tarvitse puuttua isoon.’ Rajat tekevät lapselle turvallisen olon.”
”En tykkää kiroilusta, joten sanoin, että nyt saat valita: joko karkkipäivän karkit tai kiroilu.”
Yhteisillä harrastuksilla, niin tukilapsilla kuin voimanostollakin, on Katjan mielestä ollut iso merkitys parisuhteessa. Samoin sillä, että kummallakin on vapaus tehdä, mitä tykkää. Yhdessä ollaan vapaaehtoisesti.
”Eikä meidän ole tarvinnut pyytää lapsenpiikaa, vaan vanhempamme ovat sanoneet, että voisivatko lapset tulla heille. Myös minun mummoni hoiti lapsiamme, ja kohta 70-vuotias äitini hoitaa meidän lapsenlapsiamme.”
Voimanostolla Katja on saanut selkänsä kuntoon. Lisäksi hän on oppinut periksiantamattomuutta ja mukavuusalueelta poistumista.
”Kun sattuu, pitää kääntää kipu työkaluksi. Kipu helpottaa, kun oppii hengittämään. Ei synnytyksessä turhaan sanota, että ’hengitä’”, Katja sanoo.
Tämä juttu on osa Maaseudun Tulevaisuuden Tilaajan toive- sarjaa, jossa käsitellään lukijoille merkityksellisiä aiheita.
