Pieni piipahdus venyi tunnin kyläilyksi ‒ ihminen tarvitsee toista ihmistä

Lähialueen kirppisryhmässä myynnissä oleva keltainen kevättakki kiinnitti huomiota. Tuulta ja vettä pitävä ja hyväkuntoinen. Juuri sopiva metsäretkille. Taidanpa kysäistä, voisiko takkia tulla sovittamaan. Myyjäkin näyttää olevan tuttu.

Lähdin töistä tultuani katsomaan takkia. Sovitus sujui nopeasti ja teimme kaupat. Hetken päästä vilkaisin seinäkelloa ja hämmästyin. Olimme seisseet tuttavani eteisessä kuulumisia vaihtaen tunnin ajan. Piipahtaminen oli muuttunut kyläilyksi. Kotona taisivat jo ihmetellä, mihin olin kadonnut.

Mummolan ovi oli aina avoinna naapureille ja ystäville. Käykää peremmälle, oli tuttu toivotus vieraille. Jos oven edessä oli luuta, talonväki oli poissa kotoa. Silloin tulija tiesi kääntyä kannoillaan ja tulla paremmalla hetkellä uudelleen. Talo ja sen väki eli ajallaan, mutta kotona oltaessa ehdittiin aina keittää kahvit.

Askeleen päässä mummolan tuvan ovesta oli pitkä puusohva. Sen laidalle oli hyvä istahtaa kyselemään talonväen kuulumisia. Kertoa myös omaa tarinaansa. Katsella keinutuolin jalasten liikkumista räsymatolla papan keinuttaessa tuolia rauhalliseen tahtiin. Kuunnella veden porinaa pannussa puuhellalla. Haistella tupaan leviävää tuoksua, kun mummo paahtoi kahvipavut rännärillä ja jauhoi ne myllyllä hienoksi.

Kyläluutiakin tunnettiin. Yhtä lailla aikuisissa kuin lapsissakin. Viihtyivät paremmin vieraissa kuin kotonaan, näin saatettiin puhua. Kotityöt jäävät tekemättä ja hommat hoitamatta, kun aikaa vietetään kavereilla ja kylillä, joku arvosteli.

Olen muutaman kerran kesken leipomisen huomannut, että sokeri on vähissä tai leivinpaperi loppunut. Naapuristamme saa aina apua. Kun asiaa lähdetään toimittamaan, vaihdetaan samalla pikaisesti kuulumiset. Näin tehtiin myös lapsuudessani. Joskus asian toimittamisreissu venyi, kuten kävi takkiostoksillani.

Kyläily on vähentynyt. Pandemia lopetti kyläilyt hetkeksi kokonaan. Kyläilyjen soisi palaavan aiemmalle tasolle, vaikka runsaammaksikin. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Puitteilla ja tarjoiluilla ei ole niin väliä. Tärkeämpää on saada tukea, keskustelukumppaneita arjen keskelle.

Palasin takinostoreissultani kotiin. Hetken päästä kännykkäni helähti viestin merkiksi: ”Olipa ihana nähdä ja jutella. Tuli niin hyvä mieli.” Myötäilin ilahtuneena: ”Niin minullekin. Oli mukava jakaa ajatuksia ja kuulla mitä teille kuuluu. Aika hujahti äkkiä jutellessa.” Kännykkäni helähti uudelleen: ”Tuutteko jonain päivänä iltakahville?” ”Tullaan mielellään", vastasin.

Seuraava kyläily on nyt sovittu.

Kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.