Dekkari tulee lähelle Suomenkin karua lähihistoriaa, mutta ei jää mieleen kummittelemaan

Ruotsalaiseen yhteiskuntaan sijoittuvat rikosromaanit liippaavat läheltä suomalaista todellisuutta. Siksi niihin on helppo samaistua.

Anna Janssonin (s. 1958) kolmannessa Kristoffer Bark -dekkarissa vakuutuskassan etuuskäsittelijä, viisikymppinen Eva Kulitz joutuu lain ja asetusten sekä tiukan budjetin paineessa pudottamaan joitakin vaikeassa tilanteessa olevia sairauspäivärahalta köyhyysloukkoon.

Tappouhkaukset säikäyttävät hänet. Ja kun ne alkavat koskea myös tytärtä ja tämän taaperoikäistä vauvaa, tarvitaan rikoskomisario Barkia. Näyttää siltä, että tositoimiin ryhtynyt tekijä on joku Evan huono-onninen asiakas.

Sukututkimuksesta kiinnostunut Eva on perinyt isoäitinsä Maryn nuken. Sattumoisin hän löytää sen sisään kätketyn päiväkirjan.

Mary on kirjoittanut sen Västra Markin mielisairaalassa, salaa. Rotubiologian aikakaudella sinne suljettiin naisia, joiden ei haluttu lisääntyvän.

Suomessa vastaavaa tehtävää, naisten pakkosterilointeja ja eristämistä, hoiti viime aikoina paljon esillä ollut Seilin saaren hospitaali.

Janssonin tarina kasvaa tavanomaista kiinnostavammaksi, kun karu lähihistoria tuo siihen koskettavuutensa.

Bark joutuu pian pohtimaan, tulevatko rikosten motiivit vuosikymmenten takaa. Omiakin ongelmia rikoskomisariolla riittää.

Anna Jansson on Ruotsin suosituimpia dekkaristeja. Hänen teoksiaan on myyty kotimaassaan yli viisi miljoonaa. Kun niihin tarttuu, tietää mitä saa: palleassa tuntuvaa jännitystä, murhia tapahtuu mutta niillä ei mässäillä, ja pahuus saa palkkansa.

Koen, että tämäntapaiset dekkarit ovat aikuiselle vastaavaa kuin Grimmin sadut lapselle. Kun tarina päättyy, se ei jää vaivaamaan.