

Ilmajokelainen Leevi Tuominen, 20, on harrastanut lennokkeja kymmenvuotiaasta. Isä Mika Tuominen oli pojan ilmailuharrastuksessa heti täysillä mukana ja alkuun lähdettiin yhdessä rakennetulla koneella.
”Levystä leikattiin osat mallin mukaan ja koottiin kone itse Seinäjoen lennokkikerhossa. Tämä on mukava vanhemman ja lapsen yhteinen harrastus”, Leevi Tuominen kertoo.
Koneiden materiaali on depronia eli kevyttä polystyreenilevyä, kevytvaneria ja balsapuuta. Koneen voi rakentaa niin sanotusti tikuista, eli runkoa myöden itse. ”Sellainen kone vaatii satoja työtunteja. Vähemmälläkin pääsee.”
Leevi Tuomisen silmäterä on Ruotsista hankittu ja itse kunnostettu 2,5-metrinen ja 12 kilon painoinen Extra 300. ”Siihen lisään tänä kesänä savukoneen. Yleisölennätyksiin tulee lisää näyttävyyttä.” Kaikkiaan tallista löytyy viisi eri kokoluokan lennokkia.
Jokainen saa koneen ilmaan, mutta ilman simulaattoriharjoittelua tai kokeneemman rinnakkaisohjausta koneen alas saaminen ehjänä onkin haastavampi juttu.
”Lennokkiharrastaminen kannattaa aloittaa ottamalla yhteyttä lennokkikerhoon. Kerhosta saa neuvoja koneen rakentamiseen ja kerhon lentosimulaattorilla pääsee harjoittelun alkuun”, Tuominen vinkkaa.
Rahaa tähänkin harrastukseen saa uppoamaan rajattomasti, mutta aloittelijalle sopivan koneen saa 100–200 eurolla. Osa kerhoista tarjoaa myös lainakoneita aloittelijoille. Suomessa lennokkikenttiä on parikymmentä, Etelä-Pohjanmaalla Seinäjoen lisäksi Kauhavalla ja Alajärvellä.
Aivan pienille lapsille harrastus ei sovellu, sillä koneen rakentaminen, korjaaminen ja lennätys vaativat osaamista ja keskittymiskykyä. ”Kiinnostusta rakentamiseen pitää pikkuisen olla”, sanoo Tuominen.

Seinäjoen lennokkikerholaiset lennättävät koneita talvisin sisätiloissa urheiluhallissa ja sulan maan aikana omalla, kilpailuvaatimukset täyttävällä rekisteröidyllä lennokkikentällä. Seurassa on perhejäseniä noin 60 ja aktiivisia harrastajia kolmisenkymmentä. Kerhotilaan kokoonnutaan viikoittain rakennuspuuhiin ja simulaattoriharjoitteluun.
Kuka tahansa ja missä tahansa ei voi koneita lennättää. Ilman Trafin lennätyskurssin läpäisyä saa ilmoille ohjata alle 250 grammaisen koneen.
”Lapsena hiihdettiin pellolle lennättämään koneita. Siinä vierähti koko päivä, kun välillä tehtiin nuotio ja paistettiin makkaraa. Nyt lennätyssäännöt ovat droonien yleistyttyä tiukentuneet myös lennokeilla. Esimerkiksi yleisölennätyksiin tarvitaan Trafin kurssi, voimassa olevat vakuutukset sekä lennokkikerhon suositus”, kertoo Tuominen.
Koneet kestävät pakkasta vaivatta mutta sateella niitä ei lennätetä. Lentokorkeus on parista metristä aina sataan metriin. Nopeutta koneilla voi olla toistasataa kilometriä tunnissa.
”Tuuliolosuhteet luovat lennättämiseen suurimman haasteen. Tuulennopeuden ylittäessä 3 metriä sekunnissa lennättäminen muuttuu taisteluksi”, Tuominen kuvaa.
Radion kantavuus on pari kilometriä. Silmän näkökyky riittää kuitenkin vain noin 500 metriin. ”Kun kone näkyy pienenä pisteenä taivaalla, sen ohjaaminen takaisin voi olla vaikeaa, sillä koneen suuntaa ei hahmota. Siinä voi kone päätyä kauas kentältä”, mainitsee Tuominen.
Lennokkiharrastajat kisaavat taitolennätysluokissa ja skaalalennätysluokissa, joissa kone jäljittelee ulkonäöltään ja lento-ominaisuuksiltaan todellista esikuvaansa. Freestyle-lennätys on Leevi Tuomisen mieleen.
”Nuorempana kävin muutamat kisat, mutta nykyään lennätän koneita lähinnä omaksi ilokseni. Tykkään käydä yleisötapahtumissa lennättämässä konetta. Combat eli taistelulennätys on myös hauska laji. Siinä ilmassa on yhtä aikaa jopa kahdeksan konetta, pyrkien keräämään pisteitä leikkaamalla koneiden perään kiinnitettyä nauhaa, väistellen samalla omaan koneen nauhaan kohdistuvia hyökkäyksiä. ”