Jaakko Teppo ja Jope Ruonansuu olivat lajinsa viimeisiä kuplettilaulajia – nykyaika ei ole suotuisa uusille huumorivärssyjen veisaajille

Viime helmikuussa menehtynyt Jaakko Teppo oli lajinsa viimeisiä kuplettilaulajia. Savolaisen koiranleuan kappaleissa ilmenivät kaikki kuplettilaulannan keskeiset elementit: laulujen sanoitukset olivat humoristisia samoin kuin niiden esitystapakin. Sanoitukset kertoivat selkeässä aikajärjestyksessä etenevän tarinan, jossa oli usein hullunkurinen loppu.

Tepon kappaleet ja lavalla veistelemät tarinat sijoittuivat kuvitteelliseen Ruikonperän kylään Pohjois-Savossa. Kansanviihdyttäjän yllä oli esiintymisasu reikäisine housuineen ja lättähattuineen. Performanssi lavalla oli eräänlaista yhden miehen näytelmää.

Kuplettilaulajille tyypilliseen tapaan Tepon ulosanti ei ollut pelkästään musiikillinen; musiikki oli itseasiassa useimmiten varsin pienessä roolissa. Puolentoista tunnin keikka piti sisällään joskus vain yhden tai kaksi kappaletta, ja suurimman osan ajasta kansantaiteilija kertoi vitsejä käyden vuoropuhelua yleisön kanssa.

Jaakko Teppo itse kertoi, että värssyt olivat tarinoinnin välissä eräänlainen pelastuskeino. Siinä vaiheessa, kun jutuntynkää ei enää irronnut, show jatkui jouhevasti muutaman rallin esittämisellä. Kuplettilaulajat olivat ensisijassa kansanviihdyttäjiä, joiden repertuaarissa soittaminen oli vain yksi työkalu.

Yleinen käsitys on, että standup –lavakomedia – ilmaantui Suomen maaperälle vasta 2000-luvun alussa Yhdysvalloista. Tuolloin Suomessa aloittaneet koomikot, kuten Ismo Leikola, ovat kertoneet, kuinka lajin pioneerit joutuivat aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä kuplettilaulajat ovat harjoittaneet standupia jo 1900-luvun alusta alkaen. Sitä ei vain kutsuttu standupiksi.

Voidaan myös pohtia, että luultavasti koko ihmiskunnan historian ajan on ollut vitsejä veisteleviä esiintyjiä – tapahtui esiintyminen sitten nuotion äärellä tai kapakan lavalla.

Jaakko Tepolla ei ollut yleensä bändiä taustallaan, vaan artisti kiersi maakuntia yksin kitaransa kanssa. Kuva: Kari Salonen

Mikään ei synny tyhjästä, ei standup tai kuplettikaan.

Kupletin juuret ovat löydettävissä ranskalaisesta kabaree-viihteestä 1800-luvun loppupuolelta. Kabaree oli yhdistelmä tanssia, laulamista, komediaa ja näytelmää. Hupailua seurattiin tupakankatkuisissa ravintoloissa halpaa konjakkia siemaillen.

Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta kertoo kupletin rantautuneen Ranskasta Suomeen Ruotsin kautta.

Äänilevyjen yleistyminen edesauttoi kuplettimusiikin syntyä. Suomalaiset muusikot pääsivät käsiksi ulkomaisiin hupilauluihin, joista voitiin kehittää omia versioita. Ruotsalaisina esikuvina toimivat Ernst Rolf, Tobern Casselin ja Evert Tauben.

”1910- ja 1920-lukujen tunnetuimman kuplettilaulajan J. Alfred Tannerin kappaleista suurin osa oli ruotsalaisten ja tanskalaisten kabaree-esitysten ja laulujen sovitelmia suomalaisilla sanoilla ja aiheilla”, Tikka kertoo.

Alapuolelta voit kuunella J. Alfred Tannerin virkavallalle piruilevan kappaleen Poliisina ollessani vuodelta 1912.

Muita aikansa tunnettuja kupletistejä olivat esimerkiksi Tatu Pekkarinen ja Oskar Nyström. Musiikkia esitettiin esimerkiksi mykkäelokuvien väliajoilla, markkinoilla ja erilaisissa iltamissa. Tilaisuudet olivat rahvaanomaisia.

Kuplettimusiikkia pidettiinkin ylemmän luokan parissa kaupallisena rahvaan roskana. Vain klassinen musiikki edusti oikeaa taidetta musiikin saralla.

”Pienen ihmisen näkökulma ja herroille piruilu kappaleissa olivat myös asioita, jotka eivät olleet valtaapitävien mieleen. Kupleteissa pääpainona ei ollut kaunis esitys, vaan kappaleet laulettiin hyvin kansanomaisella äänellä ja niin, että sanat tulivat selkeästi esiin riippumatta siitä, menikö se aivan sävelelleen ”, Tikka sanoo.

Kupletti oli siis myös oman aikansa punkia, jossa näpäyteltiin auktoriteettejä.

Sotien jälkeen 1940-luvulla kupletti muuttui niin kutsutuksi rillumareiksi, jonka kärkinimiä olivat parivaljakkona toimineet säveltäjä Toivo Kärki ja sanoittaja Reino Helismaa.

Helismaan sanoituksissa käsitellään paljon esimerkiksi tukkijätkäkulttuuria, mutta hän teki sanoituksia laidasta laitaan myös yhteiskunnallisia asioita sivuten. Toistuvia kritiikin kohteita olivat esimerkiksi inflaatio, kansaneläkkeiden pienuus sekä verotus.

Rillumarei ei ollut pelkästään musiikkia, vaan se liitetään myös aikansa iskelmävetoisiin komediaelokuviin ja radiohupailuihin, joidenka taustalta Helismaa löytyy usein käsikirjoittajana.

Rillumarei oli eräänlainen vastaisku sodanjälkeisen Suomen synkälle ilmapiirille. Kuten olettaa saattaa, kulttuuriväki piti sitä sopimattomana viihderoskana. Helismaa joutuikin kirjoittamaan paljon salanimillä huonon kuplettimaineensa vuoksi.

Kuuntele alta Reino Helismaan kappale Sorsanmetsästys vuodelta 1955.

Esiintyjistä myös Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara liitetään rillumareihin.

”Rillumareihin kuuluu voimakas maaseutunäkökulma. Laulujen aiheet käsittelevät paljolti maa- ja metsätaloustöiden parissa työskennelleitä henkilöitä”, Marko Tikka sanoo.

Näiltä osin Jaakko Teppokin kytkeytyy vahvasti rillumarein perinteeseen.

1960- ja 1970-lukujen poliittisesti virittynyt ilmapiiri vei kuplettilaulannan taka-alalle. Irwin Goodman ja sanoittaja Vexi Salmen teokset voidaan mieltää jonkinlaiseksi jatkumoksi, mutta huumoriaspekti on näissä kauempana. Lisäksi Irwinin tyyli ammensi musiikillisesti enemmänkin yhdysvaltalaisesta folk-musiikista.

1980-luvulle tultaessa Jaakko Teppo tuli kuvioihin erikoisuutena, joka ei niinkään kuvastanut ajan yleistä musiikillista suuntautumista. Hieman myöhemmin samana vuosikymmenellä koomikko Jope Ruonansuu astui kansan tietoisuuteen.

Ruonansuun lähtökohta kaikille hengentuotteille oli huumori, olipa kyse sitten musiikkikappaleista, stand-up esityksistä imitointeineen tai TV-sarjoista. Ruonansuuta voidaan pitää viimeisenä aktiivisena kuplettiperinteen soihdunkantajana, Jaakko Teppo kun joutui lopettamaan artistin uransa sairaskohtaukseen vuonna 1995. Ruonansuu menehtyi vuonna 2020.

Valtavirtamusiikki ei enää tunnu kaipaavan kupletteja. Selkeästi eteenpäin kulkevat tarinat tapahtumapaikkoineen ja henkilöineen eivät resonoi kuuntelijoille. Myöskään huumorille ei tunnu olevan tilaa.

Sen sijaan populaarimusiikki pursuaa artistien omaa itkunvuodatusta ihmissuhteista ja omista tunteista. Kaikki on eräänlaista postmodernia sekamelskaa, josta on hyvin vaikea ymmärtää tarinallisesti mitään.

Marko Tikan mielestä nykyhetkessä on havaittavissa totisuutta, joka näkyy myös kärjekkäässä keskustelukulttuurissa.

”Olemme huonommin vastaanottavia ironialle, viisastelulle ja huumorille kuin aikaisemmin. Emme osaa katsoa maailmaa vinosti ja nauraa sille. Viihteen tekijät joutuvat miettimään entistä enemmän, mikä on sellaista huumoria, joka on mahdollisimman laajalle yleisölle hauskaa, ja tämä on tietysti surullista. ”