Levinneestä syövästä kertominen on kipeimpiä asioita – Ella-Maria Nutti eläytyy esikoisromaanissaan mykistävän aidosti kuolemansairaan äidin tuskaan

Äidin ja tyttären solmuisista väleistä ja miten sairaus keskinäiseen suhteeseen vaikuttaa, on kirjoitettu monia romaaneja. Ruotsin Lapista kotoisin oleva saamelaiskirjailija Ella-Maria Nutti (s. 1995) antaa esikoisteoksessaan aiheesta mieleen jäävän näytön.

Alle 50-vuotias Agneta sairastaa levinnyttä syöpää. Aika on käymässä vähiin. Siitä pitäisi kertoa Tukholmassa opiskelevalle Tildalle. Rankkaa asiaa ei voi käsitellä puhelimessa. Niinpä Agneta matkustaa tyttären luo junalla.

Olisi viikko aikaa puhua, mutta hän ei tahdo päästä edes alkuun. Huono vointi ei ole ainoa este.

Agneta ei mitenkään hennoisi laskea raskasta tietoa tyttären harteille.

”Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttärensä luokse.”

Sitä paitsi heidän välillään on selvittämätöntä, jonka yli olisi ensin päästävä. Ja entä jos Tilda vähät välittää? Se osoittaisi Agnetan olleen huono äiti.

Nuori Ella-Maria Nutti osaa eläytyä hämmästyttävän vahvasti äidin sisäiseen kamppailuun, miten vaikeaa on löytää sopiva hetki kertomiseen.

Kirjailijan omaa ikää lähempänä oleva Tilda jää etäisemmäksi, mutta tulee kyllä perustelluksi.

Tytär pyrkii itsenäistymään ja ahdistuu äidin odotuksista. Tosiasiassa äiti tukee tytärtään kaikessa, mutta etsii yhteyttä eron lähestyessä.

Pystyvätkö nämä kaksi ihmistä puhumaan lukot auki? Tarvitseeko edes?

Nutti näyttää konkreettisten välähdysten kautta jännitteen, jossa erisuuntaisuuden ytimessäkin voi tuntea ohuen langan, verisiteen, joka ei kiristyessäänkään katkea.

Aiheesta huolimatta teos ei ole painostava, ei lainkaan nyyhkytarina. Se on sydämeen käypä kuvaus elämän hauraudesta ja monimutkaisuudesta.

Lähtemään joutuvaa lohduttanee lopulta tietoisuus, että rakas ihminen pärjää. Elämä jatkuu.