Sirpa Kähkönen löysi äitinsä päiväkirjoista jotain salaista – syntyi romaani, joka maalaa kuvan ihanasta mutta mitätöivästä äidistä

Kaunis ja villi äiti, mutta myös mitätöivä, syyllistävä ja väkivaltainen. Rakas mutta pelottava äiti. Lapselleen arvaamaton.

Arvostetuista historiallisista romaaneista tunnettu Sirpa Kähkönen (s.1964) on ammentanut sukunsa vaiheista ennenkin, mutta nyt hän tekee sen suoremmin ja rohkeammin kuin koskaan. Hän ottaa tutkittavakseen oman elämänsä, oman henkisen perintönsä.

Kun Riitta-äiti (1941–2022) kuoli, Sirpa kävi läpi Riitan nuoruuden päiväkirjat, etsi ja löysi vastauksia ristiriitojen täyttämään kohtaloon. Syitten kerä lähti purkautumaan edeltäviin sukupolviin asti.

Suvun geeneissä on uhmakkuutta, poliittisia intohimoja, yritystä väistää väistämätöntä. Valittu tie saattoi viedä tuhoon. Riitan elämän käänsi sattuma, junaonnettomuus, jossa hän 15-vuotiaana loukkaantui vakavasti.

Kiehtovasti, fiktion mahdollisuuksia hyödyntäen Sirpa Kähkönen nostaa muistojen kätköistä esineitä, joiden kautta hän tekee tulkintoja, näyttää vaiheita: toiveikkuutta ja lannistumista.

Hän kirjoittaa äidilleen tuonpuoleiseen pitkää kirjettä. Se on tehtävä, jotta hän voi päästää Riitan lopullisesti rajan yli. Henkisen napanuoran katkaisussa, perukirjan laadinnassa auttaa Tuonen tytti. Realismi ja maagisuus vuorottelevat tavalla, minkä Kähkönen taitavasti hallitsee.

Kerronta etenee hienoviritteisesti, kieleltään ja yksityiskohdiltaan rikkaana. Olennaisten tapahtumien paljastaminen tässä veisi osan lukemisen nautinnosta. Muutamat ydinajatukset painottuvat toistuessaan, kuten: ”Laps pittää ymmärtää kotonaan."

Sukupolvet siirtävät tahtomattaankin ruhjeitaan ja selviytymisen tapaansa eteenpäin. Riittämättömyydet ja toteutumattomuudet putoavat vaatimuksiksi lasten harteille.

Teos olisikin ajattelua stimuloivaa oheismateriaalia psykologiaa ja kasvatustiedettä opiskeleville. Uskon että ”36 uurnaa” nousee esiin palkintoraatien katselmuksissa.