Kirja-arvio: Claes Andersson menestyi alalla kuin alalla, mutta rakkauselämän lepattavuus leimasi perhesuhteita

Runoilija, psykiatri, poliitikko, jazzmuusikko Claes Andersson (1937–2019) menestyi alalla kuin alalla, mistä innostui. Hänen elämäkerrassaan on paljon tuttua. Andersson esiintyi kaikissa rooleissaan julkisuudessa ja antoi avoimia haastatteluita. Mutta uusiakin puolia paljastuu.

Tieto-Finlandialla Pentti Linkola -elämäkerrasta palkittu Riitta Kylänpää ehti haastatella Anderssonia kymmeniä tunteja ennen tämän kuolemaa. Mukana on yksityisyyttä, jota laajassa tuotannossa ja arkistomateriaalissa ei välttämättä ole ollut.

Pysyvin merkitys Anderssonilla on epäkohtiin tarttuvana runoilijana. Hän antoi äänen köyhille, sairaille ja siltojen alle unohdetuille. Andersson kuvasi nämä veljemme ja sisaremme niin, että heidät oli pakko nähdä.

Lääkärinä ja poliitikkona hän pystyi auttamaan konkreettisestikin.

Voisi ajatella, että menestyksen takana on yksiselitteisesti itseensä luottava voimahahmo. Mutta Andersson tunnustaa joutuneensa kamppailemaan varjopuoliensa kanssa aina. Paljastava on toteamus: ”Kirjallisuus pelasti minut elämälle.” Kirjat hän löysi viisitoistavuotiaana.

Rakkauselämän lepattavuus leimasi perhesuhteita. Esiintymisjännitys kasvoi paniikkihäiriöiksi. Alkoholi ja peliriippuvuus riistäytyivät välillä hallinnasta. Musiikki ja urheilu merkitsivät vastapainoa ja vapautta ammattien paineisiin.

Kylänpäällä on ollut iso urakka viedä kaikki monipuolisen miehen käsissä kulkeneet langat pitkän elämänkaaren läpi. Runonäytteet ja valokuvat havainnollistavat vaiheita. Lähipiiri ja kollegat kertovat kokemuksiaan ja anekdootteja miehestä, jota arvostettiin yli puoluerajojen.