Kirja-arvio: Pohjakosketuksen kautta raitistumiseen – edes esikoisen syntymä ei auttanut alkoholiriippuvaista Samuli Edelmannia

Johannes Lahtelan teos näyttelijä-laulaja Samuli Edelmannin elämästä osoittaa monelle tutun surullisen kaavan. Päihderiippuvaisen on koettava syvä pohjakosketus ja löydettävä oma motivaatio toipumiseen ennen kuin raitistuminen voi alkaa. Samulin pohjakosketus on jotain äärimmäisen raadollista, mikä ei ole aiemmin vuotanut julkisuuteen.

Esimerkiksi Häjyt -elokuvan kuvauksien aikaan Edelmann sammuu Alahärmän hautausmaalle. Seuraavana päivänä tähti oksentaa kuvauspaikalla, josta ei ole tulla loppua. Ohjaaja Aleksi Mäkelä määrää stuntin näyttelemään Edelmannin tilalle ja passittaa Edelmannin Kauhavan sairaalaan, jossa hän joutuu letkuihin.

Edes esikoisen syntymä vuonna 2000 ei auttanut Edelmannia: tähti hautoi jatkuvasti itsemurhaa ja kuolemaa. Hänellä todettiin psykoosi. Työt hoituivat manian voimalla ja hän pysyi hengissä vain lääkkeiden avulla. Perheen arjen pyörittäminen oli Laura-vaimon vastuulla.

Kirja on ortodoksipappina työskentelevän Lahtelan esikoisteos. Kerronta on soljuvaa ja yksityiskohtaista. Se tarrautuu syvälle Edelmannin mielenmaisemiin, kuten riittämättömyyteen, ahdistukseen ja narsismiin, mutta kuljettaa tarinaa kiinnostavalla tavalla eteenpäin.

Kielellisesti teos puhkeaa kukkaan lopussa, jossa kerrotaan Edelmannin hengellisestä heräämisestä. Uskon kuvailu ja ortodoksisen kirjallisuuden viitteet ovat ravisuttavia, kun ne yhdistetään raitistumisen tarinaan.

Kirjassa viitataan analyyttisen psykologian perustaja Carl Gustav Jungiin, jonka mukaan vain voimakas hengellinen kokemus voi vapauttaa ihmisen alkoholismista. Edelmannin tarina on juuri tällainen, vaikka hänen hengellisyytensä ei olekaan hurmoksellista. Kyse on pikemminkin sisäisen rauhan löytämisestä Jumalan kautta.

Edelmanille esimerkiksi laulaminen ja näytteleminen on eräs rukouksen muoto. Kirkossa käyminen ja vierailut Valamon luostariin ovat hänelle myös tärkeitä.

Vaikka kyseessä on Edelmannin elämäntarina, Lahtela kertoo myös omasta raitistumisestaan ja hengellisyydestään. Ja ehkä se onkin kirjan rikkaus: kaksi 1970-luvulla kasvanutta, rankan lapsuuden kokenutta taiteilijaperheen kasvattia, raitistunutta ja uskon löytänyttä miestä ovat yhdessä enemmän kuin yksin.

Teos jättää kuitenkin hämmentyneen tunteen siitä, mitä Samulille on oikeasti tapahtunut ja mitä hän on kokenut. Kirjailija on nimittäin ottanut kerronnallisia vapauksia tarinan värittämisessä: kuvatessaan alkoholistin sisäistä mielenmaisemaa ja Samulin elämän vaiheita. Kirjaan olisi helpompi suhtautua vakavammin, jos tietäisi, mikä on totuutta ja mikä kirjailijan ilmauksellista vapautta.