Anna-Maria Latikka kuuli Nurmossa saakka ikkunoiden helähtävän – nyt hän on kirjoittanut romaanin Lapuan räjähdyksestä lasten silmin

Viime syksynä sai ensi-iltansa tositapahtumaan perustuva elokuva Lapua 1976. Patruunatehtaan räjähdyksessä kuoli 40 ihmistä ja 60 loukkaantui.

Paljon lapsia jäi orvoiksi.

Pohjalaissyntyinen Anne-Maria Latikka oli 9-vuotias, kun kuuli kotonaan – Nurmossa saakka – ikkunoitten helähtävän. Nyt hän on kirjoittanut romaanin, jonka tausta-aineistona on tuo räjähdys. Psykologina häntä kiinnostaa lasten keinot selviytyä traumasta, suuresta menetyksestä.

Alakouluikäinen Kaja ihailee nuorta tätiään, laulajan uralle tähtäävää Amaliaa. Kun Amalia kuolee tehtaan tuhossa, tämän poika Poju saa kodin Kajan perheessä.

Serkukset jakavat huoneen. Kaja näkee ja kuulee hieman itseään nuoremman yllätysveljen painajaiset. Kuoleman lopullisuus on mysteeri kummallekin, vaikea käsittää.

Lapsen mielikuvitus on rajaton, kaikkivoipa. Jospa aikaa voi peruuttaa ja leikata pois kohtalokkaat sekunnit. Siihen tarvittaneen jokin teko tai uhraus, kyllin iso.

Amalian suosikkikoru oli Perhosrintaneula. Poju alkaa kerätä perhosia.

Perheen isä, eläinlääkäri, rohkaisee siinä ja kertoo perhosten tuovan viestejä kaukaa menneisyydestä; lajina ne ovat ihmistä miljoonia vuosia vanhempia.

Poju haluaa löytää perhosen, joka korjaisi kaiken. Hänellä on sille jo nimikin: Valonkehrääjä. Leikkeihin mukaan tulee määräilevä Aurora, jonka jakamissa tehtävissä on vaaran ulottuvuus.

Kunnianhimoisesti Latikka limittää kerrontaan kosmista ulottuvuutta ja aikatasojen harppauksia, mutta ei saa niitä kunnolla toimimaan. Lopussa jännite kasvaa trillerin suuntaan, mutta samalla kerronta ohenee.

Romaania kantaa oivaltava lapsikuvaus. Lapset elävät omaa todellisuuttaan aikuisten käytännöllisyyden ja arkitoimien ulkopuolella.

Teos kaikkineen virittää lukijan ajattelemaan mahdollisia kehityskulkuja.