Muusikko maksaa veroja, mutta oikeaksi työksi sitä ei usein vieläkään koeta
Soittajalle soppaa -asenne istuu syvällä. Siitä olisi syytä päästä eroon, kirjoittaa Riku-Matti Akkanen kolumnissaan.
Soittamisen ilo on monen mielestä muusikolle riittävä palkka, mutta hövelimmät tarjoavat jopa ruuan tai bensarahaa. Kuva: Kimmo HaimiRadiossa tiuhaan soiva tai Spotify-listalla kohoava kappale on artistille ilouutinen. Kiitos tekijänoikeuskorvausten, esittäjät hyötyvät listahiteistään myös taloudellisesti.
Aina näin ei ole ollut. Muusikoiden tilanne koheni vuonna 1967, kun tekijänoikeusjärjestö Gramex perustettiin. Esiintyviä muusikoita ja tuottajia edustavan järjestön päätehtäviä on huolehtia heille asianmukaiset tekijänoikeuskorvaukset.
Vuonna 1928 perustettu Teosto taas on säveltäjien ja sanoittajien edunvalvoja.
Täysin villisti musiikkia ei tosin saanut esittää aiemminkaan. Jo ennen äänitallenteiden yleistymistä tekijänoikeudet laajennettiin vuonna 1880 Suomen suuriruhtinaskunnassa koskemaan sävelteoksia ja niiden julkista esittämistä.
Raha pitäisi tienata otsa hiessä puurtamalla, jotta työ olisi vakavasti otettavaa.
Nykyisin yli 60 000:ta musiikin ammattilaista edustavan Gramexin alku oli vaatimaton. Otettiinhan järjestön ensiaskeleetkin levy-yhtiö Scandian takahuoneessa toimitusjohtaja Harry Orvomaan johdolla.
Alussa myös tekijänoikeuskorvausten maksussa oli hapuilua ja jopa epätietoisuutta.
Pulmia riitti myöhemminkin. Esimerkiksi kaupalliset radiot kokivat Gramex-maksut alkuvaiheessa lähinnä ylimääräiseksi kulueräksi.
Kiista korvauksien laskuperusteista äityi vuonna 1991 siihen pisteeseen, että radiokanavat haastoivat järjestön välimiesoikeuteen. Osapuolet pääsivät sopuun korvausmallista vasta syksyllä 2009.
Musiikin tekemistä saatetaan joskus vieläkin pitää enemmän elämäntapana kuin ”oikeana työnä”. Vaikka musiikki onkin toisinaan epävarma tulonlähde, on muusikon työ ammatti siinä missä muutkin.
Tehdystä työstä pitää Suomen lakien mukaan maksaa korvaus alasta riippumatta. Siihen sisältyvät myös erilaiset sivukulut, ja verotkin täytyy maksaa.
Takavuosikymmeninä pimeät maksut ja välistävedot olivat kuitenkin alan arkipäivää.
Helmikuussa edesmennyt rockpioneeri Jussi Raittinen puolusti näkyvästi muusikkojen oikeuksia ja oli myös perustamassa Popmuusikot ry:tä vuonna 1969. Pitkälti hänen ansiostaan usein lyhyissä työsuhteissa toimivat artistit eläkevakuutettiin.
Viittauksia muusikon toimeentuloon löytyy myös suomalaisista sanonnoista ja lauluista. Esimerkiksi kansanviisaus "mikä laulaen tulee, se viheltäen menee" viestii, että esittävällä taiteella hankittu hyvä ei ole luonteeltaan pysyvää, vaan raha pitäisi tienata otsa hiessä puurtamalla.
”Soittajalle soppaa” taas kumpuaa pelimannikulttuurista, jossa kiertävä soittoniekka ei saanut aina rahapalkkaa, vaan korvauksena saattoi olla syötävää ja varsinkin juotavaa. Jälkimmäistä oli joskus tarjolla niin paljon, että musikantti lopulta humaltui.
Tulojen satunnaisuudesta kertoo myös Tapio Rautavaaran Juokse sinä humman säe: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla".
Kummeli-hupailun heiton ”artisti maksaa” taustalla oli puolestaan ryhmän muusikkojäsenten tekemä huono levytyssopimus.
Kirjoittaja työskentelee Osuustoiminta-lehden toimituspäällikkönä
- Osaston luetuimmat
