
Leveä heisimato eli kansanomaisesti lapamato on yksi tunnetuimpia ihmisten sisäloisia. Historiassa ei tarvitse mennä kovinkaan kauas taaksepäin, kun suuri osa suomalaisista joutui tekemään läheistä tuttavuutta kyseisen elikon kanssa.
Lapamato oli aikanaan niin yleinen, että sitä on jopa tituleerattu Suomen kansallisloiseksi.
”1940- ja 1950-luvuilla monilla Järvi-Suomen alueilla puolet väestöstä kantoi lapamatoa”, kertoo Helsingin yliopiston immunologian professori Seppo Meri.
Nykyään loista voisi luonnehtia pohjolassa jopa uhanalaiseksi.
”Vain muutamia todettuja tapauksia on vuosittain. Tarkkaa tilastoa tartunnoista ei edes pidetä. Kaiken kaikkiaan hyvin harvinainen nykyisin.”

Inhottavasta olemuksestaan huolimatta leveä heisimato on varsin mielenkiintoinen luonnonoikku.
Ihmisessä eläessään mato on kiinnittyneenä ohutsuolen seinämään imukupilla. Suoli toimii eräänlaisena liukuhihnabuffettina, joka kuljettaa särvintä paikoillaan köllivälle loiselle.
Alkeellinen otus saa tarvitsemansa ravinnon suoraan pintakerroksensa läpi.
”Se voi elää yli 10-vuotiaaksi ja pituuttakin voi kertyä toistakymmentä metriä. Leveyttä sillä on noin puolitoista senttiä.”
Yksittäinen lapamato ei useimmiten aiheuta kantajalleen oireita. Meren mukaan tälläkin hetkellä on varmasti useampi suomalainen, joka kantaa loista tietämättään.
”Jos mato on kuitenkin kasvanut todella suureksi tai niitä on useampia, voi ihmisellä esiintyä heikotusta ja anemiaa. Ihminen voi myös alkaa laihtumaan, kun madot käyttävät tarpeeksi B-12 vitamiinia, jota elimistö tarvitsee solujen kasvuun.”
Yksittäinen lapamato ei useimmiten aiheuta kantajalleen oireita. Tälläkin hetkellä on varmasti useampi suomalainen, joka kantaa loista tietämättään.
Lapamato koostuu jaokkeista, joissa jokaisessa on sekä koiras- että naaraspuoliset lisääntymiselimet. Uusia jaokkeita kasvaa otuksen niskasta.
Mato on jaokkeineen kuin biologinen juna. Loisen katkeaminen ei useinkaan johda tämän kuolemaan tai lisääntymiskyvyttömyyteen.
Häntäpään jaokkeet ovat sukukypsiä ja voivat paritella keskenään. Niiden kohtuihin syntyy munia, jotka kulkeutuvat ulosteen mukana ulkomaailmaan.
Veteen päästyään munista kehittyy uimataitoisia toukkia, joita pienet hankajalkaiset äyriäiset syövät.
Pikkukala syö tartunnan saaneen äyriäisen ja suurempi petokala pikkusintin. Lopulta ihminen syö petokalan.
”Ihminen voi saada lapamatoinfektion ainoastaan syömällä raakaa kalaa, jossa loinen on toukkavaiheessa. Kakasta, jossa on lapamadon munia, ei voi saada tartuntaa”, Meri huomauttaa.
Lapamadon elinkierron on katkaissut jätevesien käsittely. Ulkohuussien tuotoksia ei enää keväisin levitetä pelloille, kuten tehtiin vielä viime vuosisadan puolivälissä. Petokalojen syöntiä raakana vältetään myös.
Täysin loinen ei ole kuitenkaan hävinnyt. Kalojen parasitologiaan erikoistunut yliopistonlehtori Anssi Karvonen Jyväskylän yliopistosta arvioi, että lapamadon esiintymisessä on luultavasti paljon vaihtelevuutta järvien välillä.
Lapamato voi tarttua muihinkin nisäkkäisiin kuin ihmiseen, ja näiden rooli voi olla nykyään suurempi loisen kierrossa, Karvonen arvelee.
”Kalalajeista loista voivat kantaa hauki, made, ahven, kiiski ja mahdollisesti kuha. Vastoin yleistä harhaluuloa lohi- tai särkikaloista ei löydy lapamatoa”, Karvonen sanoo.
Lapamadon toukat sijaitsevat kalan lihaksissa tai mädissä.
Edellä mainittuja erinomaisia ruokakaloja voi huoletta syödä, kun vain muistaa niiden oikean käsittelyn.
”Vuorokauden pakastus tai läpikypsennys tekee tehtävänsä.”