Suomalaisen kestävyysjuoksun uusi nousu olisi voinut mennä Münchenin olympialaisissa sivu suun – kultamitalisti kertoo, miten pelko katastrofista iski

Lasse Virén (vas.) ja Pekka Vasala olivat Münchenin olympialaisten kirkkaimmat suomalaistähdet. Kisojen todelliseksi mitalisankariksi nousi yhdysvaltalainen uimari Mark Spitz Kuva: Pentti Koskinen

Suomalaisten identiteettiä pitkään määritellyt yleisurheilu painui Helsingin vuoden 1952 olympialaisten jälkeen syvään alhoon. Kotikisojen yhtä ainoaa pronssista yleisurheilumitalia pidettiin katastrofina. Yleisurheilun suurvallasta, jollaiseksi pieni Suomi vuosisadan alkupuolella ehti nousta, oli jäljellä vain muisto.

Todellinen pohjakosketus tuli Budapestin EM-kisoissa 1966: Suomi jäi kokonaan ilman mitalia. Toisaalta se oli myös uusi alku.

”Silloin ryhdyttiin Jukka Uunilan johdolla rakentamaan suomalaista huippu-urheilua ja erityisesti yleisurheilua. Oppia haettiin esimerkiksi DDR:stä, missä varjopuolena oli tietysti lääketieteellisten keinojen käyttö. Tosin silloin ne eivät suurelta osin olleet vielä kiellettyjä”, Urheilumuseon olympiatietäjä Matti Hintikka muistuttaa.

Yleisurheilun päävalmentajaksi kutsuttiin uusiseelantilainen kestävyysjuoksuosaaja Arthur Lydiard. Hänen työnsä tulokset huipentuivat Münchenissä kun Lasse Virén toi kaksi kultaa 5000 ja 10000 metrillä ja Pekka Vasala nousi voittajaksi 1500 metrillä. Vuotta aiemmin Juha Väätäinen oli jo tuonut Helsingin EM-kisoissa kultaa 10000 metrillä.

Myös Pekka Vasala pitää Uunilan ja Lydiardin panosta keskeisenä.

”Jukka ymmärsi Budapestin EM-kisojen jälkeen, että nyt pitää tehdä jotain. Silloin yleisurheilun asema oli meillä sama kuin jääkiekon nyt”, Vasala muistelee MT:n haastattelussa.

”Uunilalle kestävyysjuoksu oli se, johon koko yleisurheilun piti Suomessa nojata. Lydiardilla oli valmentajana ratkaiseva merkitys, vaikkei hän tietenkään yksin sitä menestystä kokonaan kolmessa vuodessa luonut”, Vasala jatkaa.

Virén jatkoi uraansa Münchenin jälkeen. Vasala ei enää lähtenyt tavoittelemaan mitaleja Montrealin olympialaisista 1976. Suomalaisten menestys sai jatkoa heti Rooman EM-kisoissa 1974. Silloin erityisesti naiset loistivat pikajuoksija Mona-Lisa Pursiaisen ja keskimatkojen juoksija Nina Holménin johdolla.

Suomalaisen kestävyysjuoksun kulta-aika hiipui Martti Vainion doping-käryyn Los Angelesin olympialaisissa vuonna 1984. Siinä vaiheessa afrikkalaisten rynnistys erityisesti pitkillä matkoilla oli jo alkanut.

”On jopa spekuloitu, että olisiko Virén voittanut Montrealissa, jos afrikkalaiset eivät olisi boikotoineet kisoja”, Hintikka heittää.

Mailereiden taistossa eurooppalaisten valtakausi jatkui Steve Ovettin, Sebastian Coen ja muiden brittien johdolla.

”Eurooppalaisten taantuma tuli vasta myöhemmin”, Vasala korostaa.

Hän ei jaksa uskoa suomalaisen kestävyysjuoksun uuteen nousuun, vaikka hän toki sitä 74-vuotiaana tyytyväisenä eläkeläisenä toivoo.

”Vastuu on valmentajilla. Kun he löytävät hyvän tyypin ja lähtevät rakentamaan huippusuorittajaa, ratkaisevaa on se kokonaisvaltainen ohjelma ja harjoittelu, jonka he urheilijalle määräävät”, Vasala linjaa.

”Rakentaminen kestää noin seitsemän vuotta. Urheilijan pitää oppia harjoittelemaan aivan kykyjensä rajapinnassa. Minä opin sen vasta 21-vuotiaana ja 23-vuotiaana, eli vuosi ennen Müncheniä, tajusin itse kunnolla harjoittelun merkityksen”, hän jatkaa.

Vasalan mukaan menneitä ja nykyisiä saavutuksia vertailtaessa on hyvä muistaa, että esimerkiksi Lasse Virén oli täysin poikkeuksellinen lahjakkuus.

”Voi kysyä, että kuinka monta Sibeliusta meille klassisessa musiikissa on hänen jälkeensä tullut?”

Matti Hintikan mukaan olympialaisten pitkään jatkunut kasvu huipentui Münchenissä ennen 80-luvun boikottikierrettä. Toisaalta Baijerin pääkaupungissa pidettiin vielä kiinni amatööriurheilun ihanteista. Ammattilaisuus sallittiin olympialiikkeessä vuonna 1981 tehdyllä päätöksellä.

Uudet teknologiat, väritelevisiot, sähköinen ajanotto ja tietokoneisiin perustuva tulosten seuranta tekivät todellisen läpimurtonsa Münchenissä. Tämä nähtiin muiden muassa uintilajeissa, joita kisojen todellinen sankari, yhdysvaltalainen Mark Spitz hallitsi. BMW esitteli ensimmäisen sähköautonsa, jota käytettiin maratonilla johtoautona.

Saksa, toisen maailmansodan häviäjä ja syyllinen, halusi Münchenissä kiillottaa mainettaan rauhaa rakastavana edistyksellisenä demokratiana. Tässä epäonnistuttiin pahasti, kun 5. syyskuuta 1972 kahdeksan palestiinalaista terroristia otti 11 israelilaista urheilijaa ja valmentajaa panttivangeiksi olympiakylässä.

Iskusta oli saatu useita varoituksia, mutta saksalaiset eivät ottaneet niitä vakavasti. Kisojen turvajärjestelyt olivat ala-arvoiset.

Pekka Vasalalla on tästä oma henkilökohtainen kokemuksensa. Samana aamuna, kun terroristit kiipesivät olympiakylää ympäröivän aidan yli ja tunkeutuivat israelilaisten majoitustiloihin, Vasala kiipesi saman aidan yli ja lähti lenkille olympiapuistoon.

”Kun palasin, ihmettelin parvekkeilla liikkuneita huppupäitä. Kämpillä se selvisi, kun näin televisiosta, että aseelliset terroristit olivat hyökänneet israelilaisten majoitustiloihin, jotka olivat aika lähellä meidän omiamme”, Vasala kertoo.

Saksalaiset tekivät kaikki mahdolliset virheet, mitä kaappausdraaman ratkaisemisessa voi tehdä. Välikohtaus päättyi tulitukseen Fürstenfeldbruckin läheisellä sotilaslentokentällä, mistä kaappaajien piti lentää Egyptiin. Kaikki isreaelilaiset urheilijat, viisi kaappaajaa ja yksi poliisi saivat surmansa.

Kisat keskeytettiin päiväksi. Silloin Münchenin huippukunnossa olleet suomalaissankarit ehtivät jo pelätä, etteivät he pääse lainkaan radalle.

”Onneksi päättäjät eivät antaneet periksi terroristeille, vaan kisoja jatkettiin. Se olisi jäänyt ikuisesti kaivertamaan, jos en olisi saanut edes yrittää”, Vasala sanoo.

Menehtyneiden israelilaisten omaisille maksettavista korvauksista taistellaan edelleen. Kiistaa yritetään ratkaista ennen syyskuun 5. päivää, jolloin Fürstenfeldbruckissa järjestetään muistotilaisuus Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeierin johdolla.

Attentaattiin liittyvä vääntö korvauksista on jättänyt varjoonsa Münchenin olympialaisten myönteisten puolien muistelun. Muiden muassa sen, että kisojen yhteydessä syttyi yksi 1900-luvun kuuluisimmista kuninkaallisista rakkaustarinoista. Ruotsin kruununprinssi Carl Gustaf löysi Silvia Sommerlathin, joka piti kisaemäntänä huolta Saksan liittokansleri Willy Brandtin, Britannian pääministeri Edward Heathin ja Monacon ruhtinasparin viihtymisestä.