Jos isäntä hiihtää pusikkoon, on emännänkin siitä mentävä, tuumasi pystykorva suolla

Kuva: Stiina Hovi

Pyryn mielestä kaikkien pitää hiihtää samaa reittiä. 

"Pyry, punaturkkinen, energinen pystykorvamme, ponnahtaa auton takakontista poksahdellen innostuneena, musta kuono jo tutkaillen laajan suon tarjoamia mielenkiintoisia tuoksuja.

Minä pinnistelen huopakumisaappaitani yöpakkasen jäykistämiin metsäsuksien siteisiin, mieheni sauvoessa jo ensimmäisiä liukuja huhtikuun aamuauringossa paistattelevalla suolla. Koiran pomppii iloisena edellä.

Suora reitti puuttomalle suolle kulkee umpeen kasvaneen, pajuttuneen ojan ylitse ja huomaan, kuinka mieheni vanha, kulunut reppu on katoamassa tiheän pensaikon sisään, takerrellen kiinni pajunkissoja puskeviin varsiin.

Pysähdyn, nostan silmilleni valahtanutta punaista villapipoa ja katselen helpompaa reittiä leveille suksilleni.

Lähden lykkimään vasemmalle, pieniä sulapaikkoja kierrellen, kevään etenemisestä viestivän suon väkevässä tuoksussa.

Auringon lämpö läikähtää poskilleni, jäinen pintalumi rahisuttaa suksen pohjaa, luoteistuuli painaa puseron selkää ja silmäni siristyvät hangen häikäisevästä valkeudesta.

Äkkiä Pyry pyyhältää luokseni kuin singahtava nuoli, hätääntyneenä haukahdellen.

Pysähdyn taas. Pyryn tassut jarruttavat ja koira asettuu suksieni päälle haukun muuttuessa samalla komentavaksi.

Hämmästyn. Siinä se istuu suksillani, ei päästä minua eteenpäin, terävät korvat ja ruskeat silmät kääntyvät edestakaisin mieheni jättämän ladun ja minun välillä.

Pääsen kuitenkin nopeasti samalle aaltopituudelle tuon jatkuvan pontevan haukun kanssa ja kumarrun taputtamaan koiraa sanoen samalla ”mennään isännän mukaan”.

Mutta Pyry ei nyt huolikaan rapsutuksia, vaan lähtee ohjaamaan minua mieheni hiihtämän ladun suuntaan, eli ”oikealle raiteelle”.

Haukku rauhoittuu vähitellen poksahteluksi ja minä hiihdän kuin hiihdänkin kasvoja piiskaavan, tiheän pajupensaan lävitse ja vain tuon ihanan karvaturrin hellyttävän huolenpidon vuoksi.