Häntälän notkot on paluu kulttuurimaisemaan, jossa lehmät pitävät heinät ja puut matalina ‒ sudet ja ilvekset hakeutuvat sinne kuitenkin toisesta syystä

Lehmiä ei näy, mutta tosiaan lantakasoja ja lehmien jälkiä riittää. Lehmät saavat olla täällä keväästä myöhälle syksyyn vapaana kuin Ellun kanat. Ne juovat purosta, syövät laitumelta ja pitävät samalla puiden alut kurissa. Rajana niillä on vain taivas ja sähköaita.

Ilman hiehoja emme voisi nauttia alppimaisista maisemista Varsinais-Suomessa, ja syykin selviää pian.

Häntälän notkoja mainostetaan sekoitukseksi alppimaisemaa ja Skotlannin nummia. Somerolainen Matti Torkkomäki on kirjoittanut kirjan tästä ainutlaatuisen hienosta maisemasta ja on hieman harmistunut rinnastuksista ulkomaille.

”Samaa voi joku nähdä maastonmuodoissa, mutta geologisesti niillä ei juuri ole yhteistä.”

Häntälään on matkaa Someron keskustasta reilut kymmenen kilometriä. Perille pääsee asfalttitietä, joka loppupäästään on tasainen kuin reikäjuusto.

Auton voi jättää Häntälän kylätalolle, joka lopetteli opetuskäytössä 2014. Sieltä on pari sataa metriä luontopolun alkupäähän. Tällä noin puolitoista kilometrin elämysmatkalla pärjäisi omillaan, mutta olemme silti pyytäneet seuraksemme eräopas Heikki Anttilan. Mies on kotoisin kylältä ja hankki vielä eläkkeellä eräoppaan pätevyyden.

Heti alkumatkasta Anttila kehottaa varovaisuuteen. Ottawan sopimus on kieltänyt jalkaväkimiinat mutta liukumiinoja täällä piisaa.

Vielä 1980-luvulla notkoissa laidunsi myös lypsylehmiä, mutta sitten kaikenlainen laidunnus väheni. Vasta laidunnuksen elvyttämisprojekti 1990-luvulla palautti hiehot niityille. Kuva: Sanne Katainen

Lehmien jätöksissä elää isolaakasittiäisiä, joiden luultiin jo Suomesta hävinneen.

Uhanalaisia kasveja on Häntälässä paljon, kuten vienansara, haapariippusammal, tulvasammal ja ojaäimäsammal. Muualla harvinaiset kasvit ruokkivat harvinaista eliöstöä. Pikkuapollo on perhoslaji, jota ei juuri muualla Suomessa esiinny. Vuonna 1977 rauhoitettua lajia on yritetty siirtoistutuksin palauttaa Häntälästä entisaikojen ennallistetuille esiintymisalueilleen esimerkiksi Porvoon seudulle.

Niiden lentoaika loppuu kesäkuun lopussa, joten niitä tuskin näemme. Perhosia on silti myös heinäkuussa yltäkylläisesti.

Kaikki tämä on mahdollista, koska Häntälän notkoissa ei kynnetä, kylvetä eikä käytetä myrkkyjä ja teollisia lannoitteita. Niiton ja laidunnuksen ansiosta tänne syntyy perinnebiotooppeja, kuten hienosti sanotaan. Kun maaperän ravinteisuus vähenee, moni perinnekasvi saa elintilaa. Korkeassa heinikossa ja pensaikoissa ne eivät pärjäisi.

Valtion tuella Häntälässä ylläpidetään kulttuurimaisemaa, joka Suomessa on harvinaisuus. Työjuhtina tässä maisemoinnissa ovat lampaat ja etenkin hiehot, jotka ura lypsy- tai lihakarjana on vasta edessäpäin.

Polkua tarvitsee kulkea vain muutama sata metriä, kun avautuva maisema saa haukkomaan henkeä. Jalkojemme alla olevaa maata on laidunnettu yhtäjaksoisesti satoja vuosia, ja se on yksi notkon valtakunnallisesti arvokkaaksi luokitelluista maisema-alueista.

Notkon pohjalla virtaa puro, josta rinne alkaa nousta molemmin puolin noin 30 metriä ylöspäin. Torkkomäen mukaan jokiuoma olisi vieläkin syvempi, jos siinä ei olisi syöpymistä estäviä kivikoita ja kallioita siellä täällä. Someron seudulla savea saattaa olla jossain paikoissa 70–80 metriä.

Laidunnuksen elvyttämisprojektin avulla notkojen umpeenkasvua kyettiin rajoittamaan, ja maata jopa saatiin raivattua uudelleen laidunniityiksi.  Kuva: Sanne Katainen

Notkon on kaivertanut savimaahan Lehtioja, joka alajuoksulla lähempänä merta levenee ja muuttuu Rekijoeksi. Muun muassa Rekisuolta lähtevä puro on keväisin täälläkin 20–30 metriä leveä ja useita metrejä syvä joki. Vielä 1950-luvulle saakka purossa uitettiin tukkea ”isonveden” aikaan.

Purossa viihtyvät hauki, ahven, särki ja kivennuoliainen. Isompaa kalaa täytyy olla talvellakin, sillä Häntälässä nähty talvehtivan saukkoja. Niillä on onkaloita lumessa ja käynti ruoka-apajille virtaavan veden luo.

Notkot ovat osa laajempaa Rekijokilaakson Natura 2000 -aluetta, joka jatkuu myös Salon puolelle Kiikalaan ja Pertteliin. Somerolla puron kaivamia notkoja on noin 15 kilometriä ja muualla 30–40 kilometriä lisää. Yhtä komeaa ei silti muualla ole, Anttila vakuuttaa.

Matka jatkuu helteisessä säässä notkon pohjalle. Anttila kertoo, että lämmönvaihtelut täällä uhmaavat fysiikan lakeja. Kuumilla säillä lämpö ei välttämättä nouse ylöspäin, vaan pakkaantuu notkon pohjalle. Juuri nytkin notkon päällä on helle, ja alhaalla selvästi vieläkin kuumempaa.

”Toisaalta alhaalla notkossa esiintyy tosinaan heinäkuussa myös hallaa”, sanoo Anttila.

Joissain paikoissa polkua puusillat auttavat kosteiden paikkojen yli. Kuva: Sanne Katainen

Anttilan mukaan joskus talvella autoilijat ovat olleet helisemässä yllättävän lämmönheittelyn aiheuttaman liukkauden edessä, kun pitäisi päästä jyrkkää rinnettä ylös. Alueen tiet kun joutuvat halkomaan notkoja.

Vastaan tulee kohta, joissa puut ja pensaat kasvavat vinksallaan kuin jättiläiskäden tavuttamina. Ne kertovat notkon olevan alituisessa muutoksessa. Sade vettää savista rinnettä, joka aika ajoin pettää ja vie mukanaan maat kasveineen. Sortumapaikka on ylhäältä jonkin aikaa kuin tyhjä taulu, kunnes luonto alkaa korjata jälkiään.

Sortumat siirtävät maa-ainesta notkojen reunoilta kohti puroa pitkiä matkoja. Mukana kulkevat puut ja pensaat jatkavat usein kasvua uudessa paikassa vinossa.  Kuva: Sanne Katainen

Jossain paikoissa maanvyörymä yltää jokeen saakka ja tekee sinne patoja. Vesi nousee aikansa ja etsii uuden reitin. Sortumakohtaan jää usein minilampi sekä ylimääräinen joenmutka.

Nousemme polulta Murronkulmantielle, joka on saven päällä siinä kuin kaikki muukin alueella. Tien on pelätty jostain kohtaa sortuvan, mutta tähän mennessä rakenteet ovat kestäneet.

Tietä pitkin pääsisi metsäisiin maisemiin Peuranpolulle, jonka nimi ei ole hatusta vedetty. Peuroja on täällä paljon ja niiden vuoksi myös petoja. Ilveksistä, susista ja jopa karhusta on täällä havaintoja, ja susien tihutöistä Salon Kiikalassa uutisoitiin viime syksynä laajasti.

Peurapolku jää nyt väliin, mutta ennen kylätalolle paluuta päätämme piipahtaa Häntälän kyläyhdistyksen ylläpitämällä laavulla. Sinne mennessä pitää muistaa sulkea puinen aita perässään. Hiehot ovat uteliaita, joten muuten laavulla voi olla pian seuraa.

Laavu on aitojen ympäröimä, jotta hiehot pysyvät ulkopuolella. Kuva: Sanne Katainen

Tällä kertaa laavulta puuttuvat matkailijat, mutta kyllä täällä käyty on.

”Täällä on sellainen ongelma, että kaikki viedään, niin kirveet, sahat ja jopa siivoukseen käytetyt harjat”, harmittelee eläkkeellä oleva poliisimies Anttila.

Eräopas Heikki Anttila on syntyperäisiä häntäläläisiä ja hoitaa siellä yhä kotitilaansa. Kuva: Sanne Katainen