Ikoninen urheiluhetki ei synny sattumalta – näistä syistä muistamme edelleen Lasse Virénin kaatumisen

Nykysuomalaisten kotimaa on vankasti itsenäinen, mutta tilanne oli aivan erilainen 1900-luvun alussa, jolloin Suomi oli pieni pläntti suuren Venäjän keisarikunnan luoteiskolkassa. Valtakunnassa vallitsi tiukka sensuuri eikä tuon ajan kansainvälisissä piireissä ollut juurikaan mahdollisuuksia ilmentää suomalaisuutta.

Kansallistunnettaan nostattava Suomen suuriruhtinaskunta sai odottamatonta hyötyä siitä, että tsaarinajan Venäjää urheilu ei kiinnostanut, kertoo Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja, tietokirjailija ja Oulun yliopiston väitöskirjatutkija Jari Kupila.

”Urheilu nähtiin Venäjällä aika jonninjoutavana hommana.”

Vaikka Suomi osallistuikin kilpailuihin aluksi osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset olivat kansainvälisen yleisön silmissä Finland-sanan verran erillään venäläisurheilijoista. Tällä tavoin Suomi onnistui heiluttamaan lippuaan jo ennen kuin lippua edes oli, Kupila muotoilee.

Hannes Kolehmainen katkaisee maalinarun Tukholman vuoden 1912 Olympialaiskisoissa. Kuva: Tuntematon / Lauri Osvald Viitasen kokoelma / Keravan museopalvelut

Hannes Kolehmainen aloitti Suomen juoksemisen maailmankartalle vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa. Kolme kultaa ja yksi hopea takasivat Kolehmaiselle aikansa mittapuulla valtavan julkisuuden, mutta ennen kaikkea suomalaiset itse tajusivat, että heistä on johonkin.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtui paljon. Ensimmäinen maailmansota repi ihmiskuntaa vuosina 1914–1918, Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja ajautui sisällissotaan heti seuraavana vuonna.

1920-luvulla Suomen itsenäisyys oli Kupilan mukaan niin haurasta, että nykyihminen ei sitä helposti ymmärrä. Länsimaat tunnustivat nuoren valtion pitkin hampain, ja Suomi oli sisäisesti riekaleina. Maailmalle oli siis syytä näyttää, että uusi tasavalta oli kuohunnastaan huolimatta edelleen olemassa, mutta kansainväliset estradit olivat 1920-luvun alussa harvassa.

Onneksi vuoden 1912 olympialaisten tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa, joten Suomen brändityön näyttämöksi valikoitui urheilu. Kupila muistuttaa, että ajoitus osui täydelliseen saumaan, sillä vuosisata sitten Suomi oli käytännössä ainoa maa, jossa urheilumenestystä alettiin aktiivisesti tavoitella. Suurimmat panokset päätettiin laittaa yleisurheiluun, sillä se tuntui suomalaisilta parhaiten sujuvan.

Suomelle urheilu oli maanpuolustuksen jatke, Kupila muotoilee. Sisällissodan jakolinjat vaikuttivat kuitenkin vielä vahvasti, joten urheilumenestystä päästiin tavoittelemaan vain puolikkaalla porukalla, eli valkoisten voimin.

Suomi saavutti ensimmäiset olympiamitalinsa itsenäisenä valtiona ja siniristilipun alla vuonna 1920 Antwerpenin olympialaisissa. Varsinainen jättipotti oli kuitenkin luvassa neljä vuotta myöhemmin Pariisin olympialaisissa.

”Pariisiin satsattiin niin jumalattomasti ja harjoittelulle luotiin sellaiset olosuhteet, että moisesta voi nykyään vain haaveilla. Ajatus oli, että mitä enemmän Suomesta tiedetään maailmalla, sitä vaikeampaa on kiistää olemassaoloamme”, Kupila muotoilee.

Paavo Nurmi Pariisin olympialaisissa sata vuotta sitten 1924. Kuva: Alamy / Lehtikuva

Sata vuotta sitten suomalaisurheilijat saavuttivat Pariisissa 14 kultaa, 13 hopeaa ja 10 pronssia, ja eniten mitaleja kaulaansa ripusti Ville Ritola. Mitalitilastossa Suomen edelle kiri vain Yhdysvallat, ja tämä nykymittapuulla lähes käsittämätön saavutus jäi osaksi suomalaisten kansallista identiteettiä.

Kupila tiivistää kolmeen pointtiin sen, miksi moinen menestys on nykyään mahdotonta. Ensinnäkään vuosisata sitten mikään muu maa ei ottanut urheilumenestystä yhtä vakavasti kuin Suomi, kun taas nykyään sekä demokratioissa että diktatuureissa urheiluun suhtaudutaan kullankiilto silmissä.

Toiseksi maailman valtioiden määrä kasvoi hurjasti 1900-luvun aikana, ja sitä mukaa kasvoi myös erilaisiin urheilukilpailuihin osallistuvien maiden määrä.

Vuoden 1924 Pariisin olympialaisiin urheilijoita lähetti 44 maata, kun taas tänä vuonna Pariisissa kisaa 206 kansallisen olympiakomitean joukkuetta ja lisäksi Kansainvälisen olympiakomitean pakolaisten joukkue.

Suomen ensimmäinen maabrändi luotiin urheilumenestyksen avulla, mikä jätti Kupilan mukaan suomalaisten ajatteluun sellaisen vinouman, että arvokisamitalien ulkopuolelle jäänyt urheilija olisi lähetetty kisoihin turhaan.

Kupila haluaa kuitenkin asettaa peilin kaikkien sohvalta huutelijoiden eteen ja kysyä, miten kellään on oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään.

”Kaiken lisäksi annamme valtavasti tasoitusta muille maille, sillä emme panosta urheilijoihin, kuten nykyiset urheilun suurvallat tekevät, mutta silti vaadimme omiltamme mahdottomia”, Kupila muotoilee.

Ikonisia suomalaisia urheiluhetkiä on sattunut tietenkin Paavo Nurmen jälkeenkin. Kupila ottaa esimerkiksi Lasse Virénin menestyksen vuoden 1972 Münchenin olympialaisissa ja jääkiekon maailmanmestaruuden vuodelta 1995, jotka kumpikin sattuivat otolliseen yhteiskunnalliseen saumaan.

Suomen joukkue juhlii voittopelin jälkeen jääkiekon maailmanmestaruutta Tukholmassa 7. toukokuuta 1995. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

1960-luvulla Suomi oli käynyt läpi maailman mittakaavassa erittäin nopean rakennemuutoksen, sillä maataloudesta elantonsa saanut kansa muutti kaupunkeihin. Samalla aikuisuuteen astelivat suuret ikäluokat, jotka olivat nähneet kotimaastaan sellaisen version, jossa suunta on jatkuvasti ylöspäin.

1970-luvun alussa kelpasikin sitten katsella suomalaisen kestävyysjuoksun renessanssia ja vieläpä hienoina värikuvina. 10 000 metrin juoksussa kaatunut mutta silti maailmanennätysajan juossut Lasse Virén oli kuin suomalaisen sisun ruumiillistuma.

Yksilölajeja totuttiin pitämään suomalaisten jurolle luonteenlaadulle sopivina, eikä joukkuelajeilta odotettu suuremmin mitään. Jääkiekon eteen oli toki tehty työtä jo vuosikymmeniä ja arvokisojen mitalitilikin oli jo avattu, mutta lopulta pajatso räjähti sopivalla hetkellä vuonna 1995.

Tuolloin vuosikausia kestänyt lama alkoi hellittää ja Nokia nousta, ja samaan valonpilkahdusten sarjaan osui myös leijonien ensimmäinen jääkiekon MM-kulta. Siispä kansa ryntäsi torille tai torin puuttuessa vaikka traktorilla kylänraitille.

Jos jostain lähitulevaisuuden urheiluhetkestä tulee niin ikoninen, että sitä muistellaan vielä sadan vuoden päästäkin, sen pitää Kupilan mukaan sattua yhteiskunnallisesti merkittävään hetkeen.

”Urheilun pitää silloin pystyä ylittämään se kynnys, että se olisi vain urheilua.”

Juttua on muokattu 5.8. klo 11.35. Korjattu eniten mitaleja Pariisissa vuonna 1924 saavuttaneeksi henkilöksi Paavo Nurmen sijaan Ville Ritola.