Mistä ystävyys alkaa? Ehkä siinä on jotain erityistä toisen tunnistamista, lämmintä vuorovaikutusta, sitä että toisen luona on hyvä olla. Jotain sellaista oli kustantaja Anna-Riikka Carlsonin (49) ja kirjailija Eeva Kilven (96) tapaamisissa alusta lähtien.
Tapaamme Carlsonin kanssa Eeva Kilven kotona Espoon Tapiolassa, vaikkei kirjailija enää asu täällä: hauraaksi käynyt Kilpi on nyt hoivakodissa lähistöllä. Silti puhumme Eeva Kilvestä, hänen tuotannostaan ja näiden kahden naisen ystävyydestä ja kaikesta, mitä siitä on seurannut.
Asetelma on monin tavoin ainutlaatuinen. Eeva Kilven poika, Jukka Kilpi on keittänyt meille teetä ja kattanut sen olohuoneeseen, siihen missä Eeva ja Anna-Riikka ovat tavanneet istua. Mies haluaa pysyä taka-alalla, mutta täytyyhän hänet mainita.
Olohuonetta hallitsee valtava säilytyslaatikoiden pino. ”Puolen vuoden työ, jos laskee täysinä työpäivinä”, Jukka Kilpi arvioi. Hän on käynyt talossa läpi äitinsä arkistoja. Valtavan aineiston hän luovuttaa WSOY:lle, Anna-Riikka Carlsonin käsiin. Edellisen, suunnilleen samankokoisen kuorman Kilpi toimitti kustantajalle viime marraskuussa.
Se on kirjailijan tahto ja Carlsonille valtava luottamuksen osoitus.
”Se tuntuu todella suurelta. Haluan tehdä parhaani. Ajattelen, että kyse on enemmän ystävyydestämme kuin kustantaja-kirjailijasuhteesta”, Carlson pohtii. ”Eeva luottaa siihen, että käsittelen näitä hellävaroen, kunnioittavasti ja asianmukaisesti. ”
Tehtävä pitäisi tehdä mielellään aika nopeasti. Toiveena on, että osa aineistosta saadaan myös tutkijoiden käsiin. ”Kyllä Eeva on tarkoituksella nämä kaikki säilyttänyt.”
”Hän on vuonna 1972 jossakin muistiinpanossa miettinyt, kenelle hän uskaltaa kaiken jättää. On jotenkin liikuttavaa, että mä synnyin siitä vasta kahden vuoden päästä. Ikä ei ole tässä niin iso merkittävä asia”, Carlson hymyilee.
Kilven luo tullakseen Carlson teki ensimmäisellä kerralla vähän tikusta asiaa. ”Sain hyvän syyn, kun toin pahvilaatikollisen Minä haluan olla tässä vielä -kirjojen tekijänkappaleita. Istahdin taksin takapenkille pahvilaatikko mukanani, sillä halusin tuoda ne.” Tietenkään kustantajan ei olisi tarvinnut viedä niitä itse.
”Huomasin, ettei Eevaa enää näy niissä kaikissa kirjariennoissa, mihin hänelle lähetettiin kutsu. Halusin tavata Eevan, joten tulin tänne.”
Elettiin kesää 2018. ”Eeva kutsui minut heti sisälle”, Carlson muistaa.
Carlsonille tuli kotoisa olo jo eteisessä. Kaikkialla oli kirjoja, lehtipinoja ja leikekasoja ja ikkunoista näkymä metsään, aivan kuten Carlsonin lapsuudenkodissa Maskun Metsätiellä.
Jutellessa aika vierähti nopeaan. Lähtiessään Carlson sai Kilveltä lainaan sinisen muistikirjan.
”Minulla oli vähän sellainen olo, kuin joskus pikkutyttönä. Kun on tutustunut uuteen kaveriin tai ihastunut johonkin. Se, miten kulkee vähän maanpinnan yläpuolella. Olin tosi onnellinen ja lumoutunut.”
”Lähdin perheen kanssa mökille Pyhärantaan ja luin sinistä muistikirjaa. Soitin Eevalle sieltä, että nämä tekstit ovat uskomattoman hienoja. Kirja pitää julkaista.”
Carlson alkoi käydä Kilven luona. ”Tajusin, että hän on todella yksin täällä. Minulla ei ollut mitään muuta syytä tulla kuin ilahduttaa häntä. Sain itsekin niistä hetkistä valtavasti.”
Kustantaja huomasi myös, että rakastettu kirjailija oli aidosti yllättynyt, että häntä luetaan niin paljon ja runoista otetaan uusintapainoksia. ”Halusin tulla kertomaan sen Eevalle.”
Carlsoniin teki vaikutuksen se, miten kirjailija oli kiinnostunut hänen asioistaan.
”Sitähän ystävyys on, että kummankin pitää olla kiinnostunut toisesta. Ei se voi mennä vain toisen ehdoilla”, Carlson sanoo.
”Jossain vaiheessa aloimme kutsua toisiamme ystäväksi.”
Ystävykset juttelivat vaivatta kaikesta. ”Sitten välillä luetaan runoa ja keitetään lisää teetä.”
Naisia yhdistää samanlainen innostuminen pienistäkin asioista. "Minä olen melkein 50 ja hän on yli 90, silti saamme kuin pikkutytöt innostua mustikkaleivoksista tai auringonkukista."
Jossain vaiheessa Carlson huomasi, ettei Kilpi enää oikein muistanut, mitä on juteltu edellisellä kerralla.
Hän alkoi kirjoittaa Kilvelle kirjeitä. ”Kun keskustelut merkitsivät minulle niin paljon, niin ajattelin, että jos kirjoitan muistiin, mitä me ollaan keskusteltu, niin sitten ne jäävät hänellekin muistiin.”
Seuraavilla vierailuilla Carlson aina luki Kilvelle kirjeen edellisen kerran tapaamisesta. ”Yhden tällaisen kirjeen jälkeen Eeva sanoi, että tämähän on ihan kirjan alku.”
Carlsonista ajatus tuntui uskomattomalta: hän kirjoittaisi kirjaa yhdessä Eeva Kilven kanssa. Jonkin aikaa myöhemmin Kilpi soitti Carlsonille: ”Anna-Riikka, sinun pitää kirjoittaa sen kirja yksin.”
WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantajana Carsonille ei ollut mitenkään yksinkertainen juttu ryhtyä kirjoittamaan kirjaa Eeva Kilvestä. ”Olin sanonut tosi monelle ihmiselle, että Eeva ei halua itsestään perinteistä elämäkertaa, koska Eeva oli sanonut niin.”
”Ajattelin, että kirjoitan, jos Eeva Kilpi minua näin rohkaisee, ehkä teen jonkun omakustanteen.”
Oikean kirjan kirjoittaminen tuntui ihanalta, mutta liian uskaliaalta. ”Tarvittiin Jukka Kilpi ja muutama muu rohkaisemaan, että kyllä sinä nyt ihan oikeasti voit.”
Kustantajalle oli uutta päästä itse kokemaan työskentely kustannustoimittajan kanssa. ”Olen aina ihaillut valtavasti kustannustoimittajan työtä. Sitä, että joku vierestä näkee, mihin suuntaan tekstiä viedään ja mitä kannattaa tehdä.”
Carlson kiittelee kustannustoimittaja Ilkka Pernua. ”Tosi pitkään hän sanoi, että kirjoita vaan. Sitten lopussa hiotaan ja katsotaan rakennetta.”
Niin syntyi kirja: Rakas Eeva Kilpi – nämä juhlat jatkuvat vielä, joka ilmestyi keväällä.
Carlson on ehtinyt kiertää kirjansa kanssa kirjastoja ympäri maata. Kohtaamiset ja lukijoiden viestit ovat olleet koskettavia.
”Eräskin vanhempi nainen kertoi, miten hänen isänsä kuoltua suru pysäytti hänet täysin. Sitten jokin Eevan runo sai hänet taas olemaan elämässä kiinni. Hän oli kirjoittanut Eevalle kiitoksen ja Eeva oli kirjoittanut hänelle aivan ihanan kortin takaisin.”
”Yksi nuorempi nainen sanoi, että mun kirja oli saanut hänet soittamaan lapsensa isälle, jonka kanssa hänellä ei vuosiin ole ollut niin kauhean hyvä suhde. Heillä oli todella tärkeä keskustelu ja nyt välit ovat paremmat. Kirjat saavat ihmiset myös tekemään asioita”, Carlson iloitsee.
Hän haaveilee, että saisi jostain ylimääräistä aikaa, jotta voisi rauhassa vastata kaikkiin lukijapalautteisiin. ”On uskomatonta, miten ihmiset näkevät vaivaa. He eivät tunne minua ja silti kirjoittavat minulle esseen mittaisen viestin, mitä mun kirja ja Eevan teokset ovat heille merkinneet ja samalla jakavat jotain itsestään.”
”Se on koskettavaa, koska he lähettävät sen ilahduttaakseen minua ja ehkä purkaakseen omaa sydäntään. Kumpikin syy on tosi kaunis."
”Ei sellaisiin voi vastata, että kiitos viestistä ja hyvää syksyä. Haluaisin sanoa niille ihmisille, että viestit merkitsevät mielettömän paljon.”
Vuosien varrella Carlson on vieraillut myös Kilven rakkaissa maisemissa Vuoksenniskalla, Piskolassa ja pohjoisen poluilla ja tutustunut tämän ihmisiin.
"Tuntuu, että sellaisia ihmeellisiä yhteyksiä ja uusia asioita on tullut Eevan myötä mun elämään.”
Heinäkuussa 2023, kesäloman alussa puhelin soi niin sitkeästi, että lopulta Carlson päätti vastata, vaikkei millään olisi jaksanut.
Soittaja esitteli itsensä Lauri Kuivaseksi. ”Hän kertoi olevansa se pieni poika, jonka kanssa Eeva juoksi Talvisodan ajassa ensimmäisiä pommeja pakoon kellariin. Lauri kertoi, miten hän yritti olla urhea ja olla itkemättä, vaikka hirveästi pelotti.”
Mies on edellisenä vuonna menettänyt puolisonsa.
”Hänellä on yksi unelma jäljellä, että hän haluaisi tavata Eevan ja kiittää ystävyydestä.”
Koskettava tapaaminen järjestettiin.
Eeva Kilpi on todennut monta kertaa, että tahtoo Carlsonista perintönsä vaalijan.
”Ajattelen, että konkreettisesti se perintö on hänen julkaistut teoksensa”, Carlson sanoo.
”Sitten ovat nämä julkaisemattomat teokset, mikä on ihmeellinen lahja", Carlson viittaa laatikoihin.
Perintö on myös Eeva Kilvelle tärkeiden asioiden vaalimista: luonnon suojelua, katseen kääntämistä hyvään, ihmisten välisten yhteyksien vaalimista.
"Siitä on tullut minulle kauhean tärkeä asia. Ihmisten pitäisi pitää enemmän yhteyttä toisiinsa. Pitää kehdata. Siitä voi syntyä ihmeellisiä asioita, jotka jäisivät tapahtumatta, jos ajattelisi, että en nyt tohdi häiritä.”
”Viipyminen sinun maailmassasi on muuttanut minua jotenkin pysyvästi”, Carlson kirjoittaa kirjan lopulla Kilvelle.
"Pidän entistä arvokkaampina niitä asioita, jotka ovat olleet minulle aina tärkeitä. Ne ovat olleet ehkä vähän pieniä ja pehmeitä. Yhtäkkiä tajuan, että näillä asioilla on valtava voima", Carlson sanoo.
"Katseen kääntäminen hyvään ei estä näkemästä pimeää. Se on ehkä yksi avainlauseeni siinä kirjassa minulle itselleni”, Carlson sanoo.
”Kaiken keskellä tiedämme, että aika jossain vaiheessa väistämättä loppuu.”
"Maailmassa soditaan ja on kaikkea kauheaa. Mutta se hyvä mitä on, sitä voi vahvistaa. Hetkestä voi tehdä pienen juhlan."
”Nytkin, kun menen Eevan luokse täältä suoraan, niin ajattelen mitä kaikkea ihanaa pääsen kertomaan hänelle”, Carlson hymyilee.
”Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos en olisi päättänyt, että tietenkin voin lähteä pahvilaatikon kanssa Eevan luokse.”
Kirjailija ja runoilija Eeva Kilpi syntyi 1928 Hiitolassa, Laatokan Karjalassa. Kilpi on käsitellyt evakkoaiheita useissa teoksissaan.
Kilpi tunnetaan myös luonnon sekä naiseuden vahvana kuvaajana: Kilven teoksista kaiken- ikäiset naiset ovat saaneet voimaa katsoa itseään lempein silmin. Hän on näyttänyt suuntaa myös seksuaalisuuden ja vanhenemisen kuvaajana.
Kilpi on julkaissut romaaneja, runoja, novelleja sekä muistelmia ja päiväkirjateoksia.
Yli kolmenkymmenen teoksen tuotannosta tunnetuimpia ovat Häätanhu, Elämä edestakaisin sekä omaelämäkerrallinen trilogia: Talvisodan aika, Välirauhan aika ja Jatkosodan aika.
Kilpi on saanut urallaan useita palkintoja, muun muassa Valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1968, 1974,1984 ja 2019.
Lähde: WSOY
