Pyöritän maatilaa tavalla, joka sai poikani kutsumaan minua radikaaliksi

Nykymaailman kauheuksia ajatellessa ihmisen valtaa helposti sellainen ahdistus, että tekee mieli sulkea silmät ja korvat.

Kuinka paljon helpompaa olisikin elää vain omaa elämäänsä tietämättä vaikkapa kuluttamisemme vaikutuksista kolmansien maiden ihmisten oikeuksiin ja luontoon? Tai kun luemme sotauutisia ja muistamme, kuinka monen maan vienti perustuu asekaupan dollareihin. Kun käy ilmi, että kaiken takana on ahneus, oman edun tavoittelu ja suuryritysten valta, loppuuko uskomme hyvään?

Haluaisimme niin uskoa kertomukseen hyviksistä ja pahiksista ja siitä, että juuri me olemme hyviksien puolella. Kun sitten kaikki osapuolet alkavat vaikuttaa yhtä mädänneiltä, on vaarana kyynisyys.

Kyynisyys on aina ollut minusta ahdistavaa. Kyynisyys nousee avuttomuudesta kaiken pahan edessä. On vaikea toimia hyvän puolesta, kun kaikki on samanlaista sontaa.

Pahimmillaan kyynisyydestä tulee vain lohduton huuto maailman pahuuden vuoksi, vailla keinoja vaikuttaa siihen tai kykyä toimia muutoksen puolesta.

Juuri viime viikolla keskustelimme aikuisen poikani kanssa maailman parantamisesta ja kulutuskriittisyydestä. Selitin, miten olen päätynyt pyrkimään ruokaomavaraisuuteen.

Ensin minulle tuli tarve tutkia kaikkien ostamieni hyödykkeiden alkuperä ja tehdä mahdollisimman eettisiä valintoja. Kun aika kului, halusin vetäytyä yhä enemmän syrjään kuluttamisesta ja alkaa tuottaa ruokaa itse, omalle perheelle.

Ajatuksena oli, että kun ruoka on itse tuotettua, tiedämme mistä se tulee, miten perunat on lannoitettu tai eläimet ruokittu, miten eläin on teurastettu, mihin sitä on kuljetettu ja miten tuotteet varastoitu. Kun kulutuksen ketju lyhenee, myös sen ekologinen ja eettinen jalanjälki pienenee.

Kerroin pojalle, että olin nuorempana todella ahdistunut kuluttamisesta ja tiukan mustavalkoinen. Ja että onneksi se on näin iän myötä tasaantunut.

Poikani totesi: Äiti, nythän sun elämäntapa on vielä enemmän radikaali.

Tämä keskustelunpätkä aiheutti minussa pitkän ajatteluketjun omista elämänvalinnoista ja niiden syistä.

Suurin ahdistushan elämässä nousee siitä, kun kokee jonkin asian vääräksi, mutta ei voi muuttaa sitä. Esimerkiksi yhteiskunnassa ilmenevä ristiriita aiheuttaa jatkuvaa taistelua oman pään sisällä.

Paavalin sanoin: En tee mitä tahdon, vaan teen sitä, mitä vihaan. (Room. 7:15) Kun ihminen keksii keinon toimia toisella tavalla, tämä sisäinen ristiriita vähenee.

Näin sisäinen rauha lisääntyy, mutta ero yhteiskunnan valtavirtaan suurenee, mikä sitten vaikuttaa radikaalilta. Mutta ei se ole niin vakavaa, kun vain kestää sen, että aina on niitä, jotka puistelevat päätään.

Sen sijaan olisi hyvä etsiä ulospääsyä ahdistuksesta toiminnan kautta. Eikä minkä tahansa toiminnan, vaan koko elämää mullistavan toisinajattelun ja toisintekemisen kautta.

Jos et joudu luopumaan mistään, et luultavasti ole laittanut itseäsi tarpeeksi likoon.

Siinä ei sitten enää pelkkä Reilun kaupan kahvin ostaminen riitä. Vaikka teko onkin hyvä asia, se on pelkkä laastari kulutusyhteiskuntamme ammottavaan haavaan.

Kolumnin kirjoittaja on pappi, maatilan emäntä ja somevaikuttaja.