Omajuuriset löytöruusut selviävät pohjoisessakin puutarhassa – Ruotsissa ne on nyt dokumentoitu jopa kirjaksi saakka

Ruusuilla on aina ollut aivan erityinen sijansa puutarhoissa. Ruusujen kasvatus Suomen kaltaisissa ilmasto-oloissa vaatii kuitenkin ruusulta aivan erityistä kestävyyttä. Useimmista eurooppalaisista ruusukaunottarista voidaan meillä vain unelmoida. Pohjoisen ilmaston ruusuaarre piileekin vanhoissa, yli sata vuotta sitten istutetuissa lajikkeissa, jotka omajuurisina selviävät talvesta toiseen.

Nämä vanhat ruusut elivät pitkään unohduksissa, koska ruusunkasvattajat ihastuivat uusiin ja kauan kukkiviin remontantti- ja ryhmäruusuihin. Niitä edeltäneet lajikkeet saivat väistyä. Edes lajikkeiden nimiä ei ole säilynyt tallessa.

Mustialanruusu on vanha ranskalainen lajike. Uusien tutkimusten mukaan sen vanhin ­tunnettu lajikenimi on ’Belle Cathérine’. Kuva: Säde Aarlahti

Meillä pohjoisempana osa lajikkeista on säilynyt, ja juuri näistä vanhoista ruusuista ollaan erityisen kiinnostuneita. Suomessa löytöruusuja on jo etsitty ja saatu takaisin taimituotantoon. Nyt myös Ruotsin löytöruusuista on saatu dokumentoitua tietoa. Esiin nousee monia sellaisia lajikkeita, joilla olisi kasvatusmahdollisuuksia meilläkin.

Viime syksynä julkaistu ruusukirja esittelee yli 270 vanhaa, Ruotsista löytynyttä ruusua, joiden perimä on talletettu kansalliseen geenipankkiin. Kun lajikkeet on tunnistettu ja nimetty, on niistä jälleen voitu alkaa tuottaa taimia myös myyntiin. Ruotsissa tehty tutkimus valottaa kiehtovalla tavalla myös meillä tuttujen, vanhojen ruusujen taustaa.

Yksi Ruotsin ruusukartoituksen kiehtovimmista lajikkeista on mustialanruusu, joka Ruotsissa on tunnettu pitkään lajikenimellä ’Minette’. Mustialanruusu on toistaiseksi yksi ainoita, historiallisia Pohjolan ruusuja, joiden jalostuksellinen alkuperä on pystytty jäljittämään. Ruusun jalostaja on ranskalainen J.P.Vibert, joka jalosti ruusun vuonna 1819.

’Professor Fagerlind’ puhkeaa kukkaan varhain kesäkuussa. Se kuuluu Ruotsin löytöruusujen kestävimpiin kantoihin. Kuva: Henrik Morin

Uusimmassa tutkimuksessa paljastuu, että mustialanruusu on läheisintä sukua damaskonruusuille. Ruotsissa se on säilynyt yleisesti kasvatuksessa koko Etelä- ja Keski-Ruotsin alueella aina Perämeren rannikkoa myöten.

Meilläkin käytössä ollut rinnakkaisnimi ’Minette’ saanee jatkossa väistyä, sillä uusimman tiedon valossa ruusun vanhin, virallinen nimi on ’Belle Cathérine’. Tällä nimellä ruusua on kasvatettu ja myyty Ruotsissa 1920–1940 -luvuilla. Suomessa käytetty mustialanruusu-nimi viittaa Mustialan maatalousoppilaitokseen, jonka taimitarha on toiminut ruusun vahvana jakelukanavana Suomessa.

Iki-ihanaa juhannusruusua on länsinaapurissa totuttu kutsumaan nimellä ’Finlands vita’. Tiedetään, että pensasta on kasvatettu Ruotsissa jo 1900-luvun ensivuosista. Sen alkuperää ei Ruotsissa kuitenkaan tunneta sen tarkemmin kuin Suomessakaan. Meidän lisäksemme ruusu tunnetaan enää vain Virossa. Muualla Euroopassa on tämä puhtaanvalkea pimpinellaruusu täysin tuntematon.

Vaikka nimitys viittaa Suomeen, on ruusun todennäköisin alkuperä 1800-luvun kuuluisissa, ruusuistaan tunnetuissa taimitarhoissa joko Skotlannissa tai Pietarissa.

Meillä tuntemattomiksi jääneitä, kiehtovia ruotsalaisia löytöruusuja ovat ’Pipar Hans’ ja ’Skeda’, jotka molemmat kuuluvat borboninruusujen ryhmään. ’Pipar Hans’ -ruusun kukat ovat vahvan karmiininpunaiset ja täyteläisen kerrotut. Löytölajike sai nimensä Tukholman länsipuolella Leksandissa asuneelta rakennusmestarilta, joka istutti ruusun pihalleen 1800-luvun lopussa. Sukunimi Pipar viittaa perheen sotilastaustaan, sillä Hans Piparin isä oli sotilassoittaja. Piiparinruusuksikin kaunista lajiketta voisi siis kutsua.

’Pipar Hans’ on kaunis bourboninruusuristeymä, jonka kasvatusta kannattaisi kokeilla ainakin Suomen etelä- ja keskiosissa. Kuva: Helena Verghese-Borg

Tumma ’Skeda’ -ruusu on löydetty Itä-Götanmaan maakunnasta, jonne alkuperäinen pensas istutettiin tiettävästi vuonna 1900. Kukkien violetti väri on tavanomaista tummempi ja syvenee entisestään kukan avautumisen jälkeen. Leveäksi ja rento-oksaiseksi kasvaa pensasta on ollut jo saatavilla Suomessakin.

Myös pimpinellaruusujen ryhmään kuuluva ’Professor Fagerlind’ olisi mukavaa saada Suomen taimimarkkinoille. Kookas ja näyttävä lajike kukkii jo hyvin varhain kesäkuussa. Lajike syntyi 1960 -luvulla puolivahingossa, kun Tukholman yliopistossa tutkittiin eri lajien risteyttämistä. Lajikkeen perimässä on mukana vuoriruusua, joka on suomalaisissa ruusutarhoissa jäänyt valitettavan harvinaiseksi, vaikka se talvenkestävyydeltään ja elinvoimaltaan olisikin meille varsin sopiva laji.

’Järnvägaren’ on runsaskukkainen ja poikkeuksellisen matalakasvuinen vanha ruusu. Kuva: Margareta Von Rosen

Usein vanhojen ruusujen taustalta löytyy myös kiinnostavia tarinoita. Yksi niistä on ’Järnvägaren’ -ruusulla, josta Ruotsin ruusututkijat saivat useitakin näytteitä. Niitä kaikkia yhdisti yhteinen ominaisuus, valtion rautatieverkko. Ruusu näyttää kasvaneen asemavahtien talojen pihoilla ja levinneen sieltä pistokkaina rauta­tieläisten sukuihin.

Kuten mustialanruusu, kuuluu ’Järnvägarenkin’ damaskonruusujen ryhmään. DNA-testien perusteella se on melko läheistä sukua Suomen apteekkarinruusulle, mikä saattaisi merkitä sille menestymistä meidänkin ruusutarhoissamme.

Kevään messumatkoilta voi vanhojen ruotsalaisten ruusujen taimia onnistua löytämään jo tulevan kauden istutuksiin. Ruusuja lahden yli hankkiessa pitää kuitenkin varmistua, että taimilla on ZP-kasvipassi. Ruusut eivät ole tulipoltteen tyypillisimpiä isäntäkasveja, mutta niidenkin kohdalla riski taudin kantajuudesta on olemassa.

Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin helmikuun numerossa.

Arno Kasvilla on Ruotsissa oma nimikkoruusu, jonka sukujuuret juontavat Unkariin. Tällekin ­ruusulle povataan hyvää talvenkestävyyttä. Kuva: Säde Aarlahti