Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja Jari Kupila teki perusteellisen työn, kun hän selvitti urheilijoiden osuutta Suomen sisällissodassa 1918. Kuva: Jaana Kankaanpää
Suomen sisällissodassa 1918 sotineista joka neljäs oli urheilija – teloitusryhmää johti presidentiksi myöhemmin noussut korkeushyppääjä
Suomen sisällissodassa soti suhteettoman paljon urheilijoita. Noin 6 000 heitä jäi palaamatta, joukossa monia silloisia arvokisamitalisteja ja mitalitoivoja.
Tukholman olympiakisoissa 1912 Suomi kuului Venäjään mutta iloitsi vielä yhtenä miehenä menestyksestä. Heittolajien olympiamitalisti Elmer Niklander otti kuusi vuotta myöhemmin valkoisen käsivarsinauhan ja haavoittui Mommilan kahakassa sisällissodan esinäytöksessä. Kuva: Keski-Suomen museoSuomen sisällissodassa 1918 kuolleiden urheilijoiden nimilista on pitkä. Pitkän linjan urheilutoimittaja Jari Kupila keräsi tuoreen tietokirjansa loppuun niitä muutamia satoja, mutta sittenkin ne ovat hänen mukaansa vain ”kalpea” versio.
Urheilun kansanliikkeessä oli ennen sisällissotaa mukana noin 60 000 ihmistä. Kupilan mukaan heistä 40 000–45 000 urheilijaa osallistui sotaan, eli joka neljäs sotilas tuli tai otettiin urheilun parista.
Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan -teos syntyi Kupilan tuloillaan olevan väitöskirjan sivuprojektina.
Eri lähteitä yhdistämällä Kupila arvioi, että valkoisten joukossa kuoli tuhatkunta urheilijaa ja punaisten puolella noin 5 000. Kun lukuihin lisätään haavoittuneet ja kadonneet sekä Venäjälle paenneet, parhaassa iässä olevia urheilijoita poistui kilpakentiltä varovaisestikin arvioituna 10 000.
Paini oli Suomessa mahtilaji, joka kärsi sodasta eniten.
Suomi oli vielä hetki ennen traagista sisällissotaamme maailman vähiten militarisoituneita alueita.
Vuodesta 1809 lähtien Suomi oli ollut osa Venäjän keisarikuntaa. Suomalaiset olivat nauttineet autonomiasta ja vapautettu asepalvelusta Venäjän armeijassa, mikä säästi suomalaiset ensimmäisen maailmansodan lihamyllyltä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Vapaaehtoisia palveli Venäjän riveissä, ja jääkäriliike vei suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista Saksaan hankkimaan sotilaskoulutusta ja rintamallekin.
Kun Venäjä ajautui kaaokseen 1917, autonomisessa Suomessa kauppa tyrehtyi ja nälkä kurni monen vatsassa. Rosvojoukot mellastivat, ja järjestystä ylläpitämään alettiin perustaa järjestyskaarteja. Niiden perustalle luotiin punainen ja valkoinen armeija.
Kupila on satavarma, että ilman urheiluseuroja kumpikaan osapuoli ei olisi saanut armeijaa kasaan eikä verenvuodatuskaan olisi ollut mahdollinen.
”Miten muka olisi voitu rekrytoida mitään armeijaa ilman urheiluseuroja? Maassa ollut toimivaa hallintoa eikä muuta järjestelmää koota väkeä kuin urheiluliike.”
Urheilijat olivat muutenkin erinomaista joukkoa järjestyskaartien ja myöhemmin punaisen ja valkoisen armeijan tarpeisiin.
He olivat nuoria poikia, pääosin vähän päälle parikymppisiä. He oppivat nopeasti uusia asioita ja kestivät fyysistä rasitusta. Porukassa mentiin, jos niin päätettiin.
Nuorempiakin oli rivissa, kuten Urho Kekkonen. 17-vuotiaana, siis lähes lapsisotilaana, tuo korkeushypyn myöhempi suomenmestari sai tehtäväkseen muun muassa johtaa valkoisten teloituspartiota. Kuolemantuomioita napsahteli ilman oikeudenkäyntejä sattumanvaraisesti.
Kekkosta vaivasi huonomuistisuus jo nuoremmalla iällä, kun puhe tuli sisällissodasta. Ei hän osallisuutta kuitenkaan kiistänyt.
Kupila sanoo tuntevansa Kekkosta kohtaan lähinnä myötätuntoa. Syyllisyys lienee painanut Kekkosta ja useimpia muitakin aikalaisia myöhemmässä elämässä valtavasti.
”Tragedia oli ja on yhteinen. Nuoret miehet puhuttiin mukaan.”
Kaikki eivät suostuneet, vaikka pyydettiin ja painostettiin. Yksi heistä oli Paavo Nurmi, jota maaniteltiin mukaan punaisten riveihin. Hän jäi töihin tehtaaseen, sillä perhe tarvitsi elantoa. Jos hän olisi päättänyt toisin, jälleen yksi tuleva huippu-urheilija olisi kuollut tai ainakin jäänyt syntymättä.
Punaisten urheilijaura oli tavallisesti ohi niiltäkin, jotka sota säästi.
Robert Oksan erehdys oli sodan loppuvaiheessa lähteä saksalaisia vastaan punaisten joukossa. Samalla Suomi menetti lahjakkaan painijan, joka selvisi henkissä mutta lähti Ruotsiin. Kuva: FinnaHarvoja poikkeuksia oli turkulainen mestaripainija Robert Oksa, joka olisi ollut 1920-luvulla Suomen suurimpia mitalitoivoja olympialaisissa. Oksa osallistui punaisten joukoissa yhteen taisteluun saksalaisia vastaan ja jäi vangiksi.
Karismaattinen supliikkimies Oksa pakeni tai puhui itsensä vapaaksi Tammisaaren pahamaineiselta vankileiriltä ja pakeni Ruotsiin. Siellä hän nosti maan painin maailmanluokkaan.
Oksa palasi myös Suomeen valmentamaan pariksi vuodeksi, mutta lähti sitten takaisin Ruotsiin ja otti maan kansalaisuuden.
Kumpikaan osapuoli ei olisi saanut armeijaa kasaan ilman urheiluseuroja.
Paini oli Suomen mahtilaji ennen itsenäisyyttä, mutta sisällissodan vuoksi laji kärsi katastrofaalisen verenhukan.
Painijoita oli erityisen paljon niiden yli 20 000 punaisten joukoissa, jotka katosivat tai kuolivat taisteluissa, teloituksissa tai vankileireillä.
”Paini oli työväenkulttuurin tuote. Siinä missä porvarilapset harrastivat purjehdusta ja vastaavaa, painissa tarvittiin fyysistä taustaa. Sitä oli tietenkin myös maanviljelijöiden pojilla”, Kupila sanoo.
Kulttuurikermakin seurasi painia innokkaasti mutta lähinnä katsomoissa. Rotuoppeja kumartanut aikakausi ihasteli esteettisiä painijavartaloita. Siten esimerkiksi edellä mainittu Robert Oksa kelpasi maineikkaan kuvanveistäjän Väinö Aaltosen malliksi.
Yksi laji sentään sodan vuoksi lähti uuteen lentoon ja oli pelastamassa Suomea seuraavissa sodissa.
Amatöörit oppivat vähitellen sotimaan, ja yksi oivallus oli nopeiden hiihtojoukkojen merkitys. Niillä saattoi saarrostaa ja aiheuttaa joka tapauksessa paniikin vastapuolelle, sillä metsänreunassa vilahtelevien hiihtomiesten määrää oli hankalaa haarukoida eikä heihin hevin osunut.
Myös kansainvälisessä hiihtourheilussa siirryttiin tuona aikana tasamaavaeltelusta murtomaahiihtoon. Sota valmensi suomalaista hiihtourheilua menestykseen, ja hiihtojoukoilla oli osansa talvisodan ihmeeseen.
Suojeluskunta-aktiivin ja pesäpallon isän Tahko Pihkalan suurin synti saattoi olla terävä kynä, jolla hän kärjisti sisällissodan aikana asenteita. Historiamme pimeänä hetkenä sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät äärimmäiseen julmuuteen. Kuva: FinnaVielä elokuussa 1917 harva osasi ennustaa, että kohta suomalaiset tappaisivat ja murhaisivat toisiaan. Ällistyttävän nopeaa oli myös paluu arkeen.
Jo vuoden kuluttua sodasta sosiaalidemokraatit oli jälleen eduskuntavaaleissa mukana ja piti paikkansa suurimpana puolueena. Hallitukseen he eivät hetkeen päässeet, mutta silti uudistus toisensa perään paransi työväestön ja torpparien asemaa.
”Sodan voittajatkin ymmärsivät, että kansa hajoaa eikä yrityksillä ole työvoimaa, jos yhteistä säveltä ei löydetä”, Kupila toteaa.
Ajattelemme yhä, että sotineiden osapuolten vihakirves haudattiin viimeistään talvisodassa. Urheilussa asiat olivat toisin.
Molemmin puolin johtotehtävissä sai jatkaa miehiä, joiden vihakirjoittelu oli lietsonut kansaa julmuuksiin. SVUL:stä tuli valkoisten ja TUL:stä punaisten viimeinen linnake, jossa Suomen jako kahteen leiriin koteloitui näihin päiviin saakka.
1960-luvulla nyrkkeillyt kemiläinen urheilija muistelee, että ”omista” riitti pistevoitto, kun taas porvari oli pakko tyrmätä. Toisella puolella ajateltiin samoin.
Ruotsissa tehtiin 1930-luvulta lähtien linjaus, että urheilun syvin päämäärä on yhteisöllisyyden tuottaminen. Jalkapallosta haettiin yhteiskuntaa lujittavaa liimaa. Suomessa taas urheilusta tuli kansakuntaa erottava asia ja mitaleista elämää suurempi eetos.
”1920-luvulla oli luonnollista, että Suomi brändättiin urheilulla maailmankartalle. Pitkään aikaan meillä ei ole osattu vastata kysymykseen, miksi meillä on huippu-urheilu”, Kupila summaa.
Yhtä lailla hämärän peitossa oli sodan tavoitteet vuonna 1918 heillä, jotka aseisiin tarttuivat. Veli kävi veljeä vastaan, vaikka heistä molemmat tahtoivat itsenäistyä.
- Osaston luetuimmat
