Pelottaviakin askeleita kannattaa ottaa, muuten voi jäädä paljosta paitsi

Meitä on monenlaisia.

Yksi tykkää tehdä työnsä yksin. Suunnitella ja toteuttaa itse ja sanoa lopuksi tyytyväisenä: ”Minä tein tämän.”

Sitten on meitä, joille parasta on yhdessä tekeminen. ”Hei, mieti mun kanssa, miten tätä ideaa voisi kehittää, ja toteutettaisiinko tämä kimpassa?” Lopputulos on meidän mielestämme yhdessä tehden parempi, ja on ihanaa sanoa: ”Me tehtiin tämä!”

Sama pätee vapaa-aikaan. Joku viihtyy kuntosalilla tai lenkillä yksin, saa parhaat tehot irti keskittymällä tiukasti omaan tekemiseensä.

Toisille ryhmässä liikkuminen antaa eniten. Kun näkee, miten kaverit ympärillä pinnistelevät, lisää ehkä itsekin vielä hiukan painoja tankoon tai kyykkää vielä vähän pidempään. Ihanaa, jos vierustoveri vielä huikkaa kannustavan sanan. Lopuksi otetaan yhteiskuva ja nauretaan punaisina hehkuvia poskia.

Zumbatunnilla jokainen askeltaa välillä väärään suuntaan tai unohtaa kuviot. Mutta mikä ilo, kun nostat katseesi jaloistasi peiliin ja yhtäkkiä näet, miten toistakymmentä naista liikkuu ainakin hetken täydellisen synkronoidusti samoin liikkein samaan suuntaan. Miten kaunista! Ja jokaisen kasvoilla viipyy onnellinen hymy.

Yksi yhdessä tekemisen kynnys tuntui minusta ylitsepääsemättömältä. Olin aina halunnut laulaa kuorossa, mutta epäröin. Kelpaanko, kun en osaa lukea nuotteja kunnolla enkä edes tiedä omaa äänialaani?

Pääsykokeeseen en pystyisi menemään, eihän minulla ole sooloääntä. Eikö kuoroäänen pitäisi kuorossa riittää?

Sitten löytyi juuri oikeanlainen kuoro. Ei pääsykoetta, ei tasovaatimuksia, jokainen on tervetullut.

Ehkä uskaltaisin kokeilla. En kai pysty laulamaan niin korviavihlovan väärin, että minut heitettäisiin ulos? Silti jännitti kuin ekaluokalle mennessä.

Yhtäkkiä ympärillä oli kymmeniä laulajia. Monella oli kymmenen tai viidentoista vuoden kokemus, uskomattoman upea ääni ja rento itsevarmuus. Mutta oli meitä vasta-alkajiakin joukossa monta.

Kun alettiin laulaa porukan jo pitkään harjoittelemaa, vaikean tuntuista kappaletta, kuoron johtaja kehotti konkareita hakeutumaan vasta-alkajien ympärille tukemaan heitä.

Siinä turvallisessa ympäristössä kappale alkoi avautua ja nuotit kertoa tarinaansa. Eri äänet soljuivat toistensa lomaan, kasvoivat, syvenivät ja kirkastuivat. Kun sellaiseen harmoniaan uskaltaa lopulta sulauttaa oman epävarman äänensä ja laulaa täysillä, tunne on hyvin lähellä täydellistä onnea.

Nyt valtavan iso kuoroonliittymiskynnykseni on ylitetty. Niille, jotka kyselevät, mitä aion tehdä, kun ihan kohta jään eläkkeelle, uskallan siis vastata: tanssia ja laulaa.

Niitä suosittelen kaikille arjen kiireiden vastapainoksi. Tanssikaa edes vähän, ja laulakaa vaikka vain pienessä porukassa. Ennen kaikkea, tehkää asioita yhdessä! Se antaa voimaa.