Nämä kolme asiaa olisi voitu tehdä toisin Nurmijärven kriisin jälkihoidossa

Neljän nuoren hengen vaatinut liikenneonnettomuus Nurmijärvellä on järkyttänyt syvästi koko Suomea.

Onnettomuus sattui viime viikolla perjantain ja lauantain vastaisena yönä Nurmijärven Klaukkalassa, kun auto suistui Luhtajokeen ja löytyi joesta katollaan.

Nurmijärven evankelis-luterilainen seurakunta järjesti suruhartauden onnettomuudessa kuolleiden nuorten muistoksi reilun vuorokauden kuluttua.

Hartaus pidettiin Klaukkalan kirkossa sunnuntaina iltakuudelta ja keräsi niin paljon väkeä, että kaikille ei riittänyt istumapaikkoja.

Nurmijärven seurakunnan kirkkoherran Ari Tuhkasen mukaan tilaisuuteen saapuneista valtaosa oli nuoria. Kun hartaus oli ohi, nuoret jäivät pitkäksi aikaa istumaan kirkon penkeille.

”Nuoret halasivat toisiaan ja kyynelehtivät. Hirveä järkytys ja suru oli siinä läsnä, mutta samalla vahva yhteyden kokemus”, Tuhkanen kuvailee.

Turma kosketti itseäni paikkakunnan läheisyyden vuoksi, vaikken siellä asukaan.

Pohdin kuitenkin paikallisten ihmisten puolesta, olisiko suruhartaus pitänyt järjestää jo samana iltana, kun tieto onnettomuudesta oli tavoittanut ihmiset.

Olisi ollut tärkeää, että ihmiset olisivat jo samana iltana päässeet suremaan lämpimään ja turvalliseen paikkaan, saamaan tukea ja lohtua.

Nyt kollektiivisen surun jakamista piti odottaa reilut 1,5 vuorokautta.

Päätin kysyä asiaa Nurmijärven kirkkoherralta. Miksi suruhartautta ei järjestetty jo samana päivänä?

Ari Tuhkasen mukaan on yleinen käytäntö, että seurakunta järjestää suruhartauden seuraavana päivänä tragediasta.

”Koen, että aikataulumme suruhartaudelle oli erittäin hyvä. Järjestimme suruhartauden vasta seuraavana päivänä, jotta tieto tilaisuudesta tavoittaisi kaikki ihmiset”, Tuhkanen kertoo.

Suruhartauden järjestäminen sunnuntaina varmisti hänen mukaansa samalla sen, että paikalle saatiin riittävästi muun muassa seurakunnan työntekijöitä ja kriisikoulutettuja seurakunnan vapaaehtoisia, jotka olivat keskustelemassa pitkään illalla ihmisten kanssa suruhartauden jälkeen.

Lauantai-iltana Nurmijärven seurakunnan erityisnuorisotyöntekijä päivysti puhelimitse iltakymmeneen asti. Tuhkanen kertoo, että päivystäjä sai muutamia puheluita illan aikana.

Pohdin itse, olisiko kannattanut jatkaa päivystämistä yöhön asti. Miksi sulkea puhelin jo iltakymmeneltä?

Shokin kokeneet ihmiset saattavat haluta puhua myös yön pilkkopimeinä tunteina.

Toisaalta Tuhkanen kertoi itse ja myös muiden kirkon työntekijöiden päivystäneen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mikä on hienoa.

Ihanteellisinta olisi kuitenkin mielestäni ollut, että seurakunnan työntekijät olisivat tulleet päivystämään Klaukkalan kirkolle jo lauantai-iltana ja kuuntelemaan ihmisten surua ja tuskaa.

Kirkon pitää olla siellä, missä surevatkin. On tietenkin hyvä, että apua on tarjolla puhelimitse tai netissä, mutta ihmiset kaipaavat oikeita kohtaamisia; kuulluksi ja nähdyksi tulemista.

Toivoisin kirkolta, että kriisitilanteisiin pystyttäisiin reagoida vieläkin nopeammin, vaikka resurssit ovat rajalliset.

Nurmijärven seurakunta on onneksi valmistautunut kaikkien tragediaa koskettaneiden pitkäaikaiseen tukemiseen.

Vaikka kuinka pohtisin tässä tekstissä kriisin jälkihoitoa, se ei poista sitä, että neljä nuorta, kaunista elämää on poissa. Mikään ei tuo heitä takaisin.

Mitkään sanat eivät riitä sanoittamaan menetyksen tuskaa, kun nuorten elämä päättyy ennalta arvaamattomasti.

Me tarvitsemme tilaa ja aikaa surulle, oikeuden surra. Liian usein yritämme työntää kyyneleitä taka-alalle tai yhteiskunnan normit taivuttelevat meitä tekemään niin.

Suru ei katoa, mutta ajan myötä kyyneleet kasvoilla lakkaavat sattumasta. Niissä virtaavat kauneimmat muistomme.