”Selkä kuitenkin on niin monimutkainen järjestelmä, että hoidossa tarvitaan aina uusia näkökulmia”, Kiljo sanoo. Kuva: Petteri Kivimäki
Pihtiputaalainen kansanparantaja Olavi Kiljo on lajinsa viimeisiä – ”Ihmiset olivat ennen parempikuntoisia, koska he tekivät käytännön työtä”
Nykyisin mennään herkästi suoraan lääkäriin ilman, että harkitaan muita hoitokeinoja. Olavi Kiljon mukaan se johtaa usein turhaan lääkitsemiseen.Tilaajalle
Olavi Kiljo tunnustelee asiakkaan selkänikamia niin keskittyneesti, että välillä kädet pysähtyvät ja silmät menevät kiinni. Hän oppii työssään uusia asioita vielä 50 vuoden jälkeenkin. Kuva: Petteri KivimäkiOlavi Kiljo on yksi viimeisiä maata kiertäviä kansanparantajia Suomessa. Hän on hoitanut ihmisten selkävaivoja yli 50 vuotta ja työ jatkuu yhä. Ammatin todellinen luonne punnitaan hänen mukaansa kotikäynneillä.
Pihtiputaalainen Olavi Kiljo, 65, on selänlaittaja ja koulutettu hieroja. Hän hoitaa ihmisten selkävaivoja hyödyntäen kansanparantajilta oppimiaan taitoja ja itse kehittelemiään tekniikoita.
Kiljon mukaan selkävaivat ovat muuttuneet vuosien saatossa, koska ruumiillisen työn tekeminen on vähentynyt. Selkäongelman syy löytyy useimmiten liiallisesta istumisesta ja liikkeen puutteesta.
”Ihmiset olivat ennen parempikuntoisia, koska he tekivät enemmän käytännön töitä. Suurta istumatyön määrää ei voi korvata käymällä kuntosalilla, Olavi Kiljo toteaa.
Myös ihmisten tapa hoidattaa vaivojaan on muuttunut. Nykyisin mennään herkemmin suoraan lääkäriin ilman, että edes harkitaan muita hoitokeinoja. Kiljon mukaan se johtaa usein turhaan lääkitsemiseen.
Tärkeää on, että apua selkäongelmiin haettaisiin riittävän ajoissa.
”Apua kannattaa hakea heti, jos kipu ja kolotus on jatkuvaa tai jos sängystä ja autosta nouseminen tuntuu vaikealta.”
Tapaan puolileikilläni sanoa, että jos sinua mätkäistään halolla persuuksille ja selkä tulee kuntoon, niin se on hyvä hoitotapa.
Kiljon mukaan selkävaivoihin ei ole olemassa yhtä oikeaa hoitotapaa.
”Tapaan puolileikilläni sanoa, että jos sinua mätkäistään halolla persuuksille ja selkä tulee kuntoon, niin se on hyvä hoitotapa. Tiedän tapauksia, joissa selkävaivainen on mennyt nurin pihamaalla, ja selkä on parantunut äkillisen liikkeen seurauksena.”
Ihmisten parantaminen on Kiljolle elämäntapa. Jo lapsena hänellä oli ajatus, että hänen pitäisi parantaa Aune-äidin heikentynyt kuulo.
Vielä 1960 ja 1970-luvuilla oli hyvinkin yleistä, että kansanparantajat tulivat taloon ja tekivät työtään. Monesta kylästä oli pitkä matka lääkäriin. Jäsenvaivoissa käytettiin usein kansanparantajien apua.
Myös Kiljon lapsuudenkodissa Pihtiputaan Alvajärvellä kävi silloin tällöin hierojia ja kuppareita.
Kiljon perhe tunnettiin hyvin paikkakunnalla. Isä Paavo Kiljo omisti Alvajärven sahan ja äiti toimi lehtorina. Äiti oli asunut 30 vuotta Australiassa, ja puhui paremmin englantia kuin suomea.
Vanhemmat erosivat Kiljon ollessa 13-vuotias. Hän muutti äitinsä kanssa Alavieskaan ja isä jäi Pihtiputaalle. Ero oli kova paikka pojalle.
Ihmisten parantaminen on Olavi Kiljolle elämäntapa. Jo lapsena hänellä oli ajatus, että hänen pitäisi parantaa Aune-äidin heikentynyt kuulo. Kuva: Petteri KivimäkiOlavi Kiljo löysi intohimon urheilusta. 14-vuotiaana hän ylsi moukarinheitossa ikäkautensa kärkituloksiin Suomessa. Urheilua haittasivat selkäongelmat.
Onneksi apu löytyi läheltä. Aune-äiti oli ollut nuorena Australiassa töissä laitoksessa, jossa selkiä kuntoutettiin erikoisin menetelmin. Niiden avulla hän sai hoidettua Olavin selän kuntoon.
Tieto äidin parantajan kyvyistä levisi kulovalkean tavoin Alavieskassa. Kerran oven taakse ilmesty isokokoinen mies, joka oli nyrjäyttänyt selkänsä.
”Äiti pyysi minut avukseen, koska epäili voimiensa riittävyyttä. Tilanne oli vakava, mutta lopulta saimme hoidettua yhdessä miehen selän kuntoon. Siitä lähti ajatus selänlaitosta eli aloimme laittaa ihmisten selkiä kuntoon”, Olavi muistelee.
Selänlaitosta tuli äidin ja teinipojan yhteinen juttu. He alkoivat yhdessä parantaa ihmisiä yhteistyöhön perustuvilla tekniikoilla.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kiljo pääsi opiskelemaan Oulun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan.
Hän työskenteli kuusi vuotta englannin kielen opettajana eri puolilla Pohjois-Pohjanmaata. 90-luvun alun lamavuosina tuntiopettajien määrää vähennettiin ja opettajan työt loppuivat.
Minulla ei ole mitään tiettyä kaavaa. Jokaisella hoitokerralla edetään henkilön mukaan.
Kaksi vuotta sitten mies toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja palasi takaisin kotiseudulleen hiljentyneelle Alvajärven kylälle. Kuva: Petteri KivimäkiVuonna 1996 Kiljo kouluttautui hierojaksi. 14-vuotiaana alkanut työ kansanparantajana on jatkunut läpi vuosikymmenten.
Hän on saanut hoitomenetelmistään pääosin positiivista palautetta. Pisimmät asiakassuhteet ovat kestäneet vuosikymmeniä. Onnistumisen kokemukset ja jatkuva uuden oppiminen innostavat jatkamaan työtä.
Selänlaitto on riskitöntä. Kiljo ei niksauta, rusauta tai käytä kovaa voimaa. Hän ei käytä öljyjä ja hoitopöydälle voi nousta väljiin vaatteisiin pukeutuneena.
”Minulla ei ole mitään tiettyä kaavaa. Jokaisella hoitokerralla edetään henkilön mukaan.”
Kiljolla on oma toimipiste Pihtiputaalla, mutta suurimman osan asiakkaistaan kohtaa kotikäynneillä. Tarvittaessa hän pakkaa taitettavan hoitopöydän ja satulatuolin autoonsa ja lähtee vaikka toiselle puolelle Suomea.
Keskiverto asiakas on maaseudulla asuva iäkkäämpi henkilö, jolla ei ole autoa tai mahdollisuutta matkustaa vastaanotolle.
Olavi Kiljon mukaan nykypäivänä korostuu ihmisten taloudellinen ahdinko.
”Paradoksi on siinä, että eniten hoitoa tarvitsevilla on vähiten taloudellisia resursseja, ja siksi huippuosaaminen ja suurin tarve eivät kohta”, Kiljo harmittelee.
Olavi Kiljon mukaan nykypäivänä korostuu ihmisten taloudellinen ahdinko. Kuva: Petteri KivimäkiOlavi Kiljo
Selkäongelmiin erikoistunut kansanparantaja, hieroja ja metsuri.
Syntynyt vuonna 1958 Rantsilassa. Asuu Pihtiputaan Alvajärven kylällä.
Koulutukseltaan hieroja ja humanististen tieteiden kandidaatti.
Harrastaa kitaransoittoa. Esiintynyt trubaduurina. Ylläpitää verkossa selkävaivoihin keskittyvää blogia.
Paradoksi on siinä, että eniten hoitoa tarvitsevilla on vähiten taloudellisia resursseja, ja siksi huippuosaaminen ja suurin tarve eivät kohta.
Hänen mukaansa työn todellinen luonne lyö kasvoille ihmisten koteihin mennessä. Hän on kohdannut useilla kotikäynneillä inhimillistä hätää ja epätoivoa.
”Omassa kuplassaan elävä hoitaja ei tiedä todellisesta hädästä mitään. Elämässä on monia puolia ja valitettavan useat ovat varjopuolia.”
Kiljo on oman tiensä kulkija. Hänellä ei ole perhettä. Hän kuvailee itseään erakkoluonteiseksi. Hän viihtyy parhaiten ihmisten kanssa hoitotilanteissa.
Kansanparantaja edustaa jo katoamassa olevaa perinnettä. Kiljo jatkaa kutsumustyötään, vaikka asiakasmäärät eivät ole palautuneet pandemiaa edeltävälle tasolle. Hiljaisina kausina hän on hankkinut lisätienestejä metsurina.
Kiertolaiselämää viettänyt mies on asunut yli kymmenellä paikkakunnalla eri puolella Suomea. Välillä koti on löytynyt asuntovaunusta.
Kaksi vuotta sitten hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja palasi takaisin Alvajärven kylälle. Paluumuutto lapsuuden kotikylälle 50 vuoden jälkeen herätti muistot, vaikkakaan kylä ei ollut enää entisensä. Molemmat kaupat, kahvila ja posti oli lopetettu. Isän sahasta on jäljellä vain raamin jalka.
”Olen kaivannut koko ikäni Alvajärvelle. Ei minulla ole enää aikomusta muuttaa muualle, vaikka kylä on varjo entisestään. Olen sanonut leikilläni, että kylältä ei löydy enää edes ainuttakaan kyläjuoppoa”, absolutistiksi tunnustautuva mies naurahtaa.
Koti ja toimipiste sijaitsevat kylän ainoassa rivitalossa, joka rakennettiin aikoinaan eläkeläistaloksi. Eläkepäivät eivät kuitenkaan kuulu selänlaittajan suunnitelmiin.
”Olen jo soittanut muutamille vanhoille asiakkailleni, että kevään aikana oltaisiin taas tulossa.”
Keskiverto asiakas on maaseudulla asuva iäkkäämpi henkilö, jolla ei ole autoa tai mahdollisuutta matkustaa vastaanotolle. Kuva: Petteri KivimäkiArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
