Vapahtajaa on turha etsiä pääkaupungin pöhinästä

Viime vuonna intouduimme vaimoni kanssa katselemaan jouluelokuvia. Ihan oikeasti emme niistä innostuneet, koska monet ovat selvää halpistuotantoa ja sellaisina tusinatavaraa. Mutta juuri siinä se vitsi ja viehätys olikin.

Perusmuotoisessa jouluelokuvassa nuori menestynyt suurkaupunkilaisnainen lähtee joulun alla työkeikalle siihen maaseudun pikkukaupunkiin, josta hän on kotoisin. Siellä tulee vastaan joko ärsyttävä poikamies tai entinen poikaystävä.

Vakioitujen jouluvalmisteluvaiheiden ja vastustamattoman lähentymisen jälkeen nainen on palaamassa suureen maailmaan. Hän kääntyy kuitenkin takaisin viimeistään lentokentällä. Happy End: he saavat toisensa, ja tuloksena on oikein Merry Christmas.

Höttöä mitä höttöä, mutta sen keskeltä erottuu silti hyvä hyvän yritys. Leffa leffan jälkeen toistaa, ettei olennaista ole niin sanottu menestys vaan rakkaus. Eikä rikastuminen vaan hyvä perusmuotoinen elämä. Ihmisen onni on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin. Ihminen on sosiaalinen eläin eikä ystävyyttä ylitä mikään.

Jouluelokuvia kommentoidessa sotkeutuu usein (tai melkein aina) sanoihinsa. Ei puhukaan ”jouluelokuvista”, vaan ”jouluevankeliumeista”. Pappisperheessä tämä on sitäkin luontevampaa, kun jouluevankeliumista on tullut puhutuksi niin paljon.

Mutta hei – ei tuo lipsahdus niin pieleen mene! Jouluevankeliumi tähtää yksinkertaiseen elämään sekin. ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vapahtajaa on turha etsiä pääkaupungin pöhinästä, hänet kun löytää pikkukylän tallista.

Joulun lapsi jatkoi aikuistuttuaan samalla linjalla. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Tallipohjainen vaihtoehtotodellisuus on paitsi todempi myös simppelimpi.

Vaan kun Euroopassa on tänä vuonna sotajoulu, onko jouluelokuvien ja jouluevankeliumin ystävällinen kotoisuus tosipohjaista? Onko yksinkertaisuuden ylistyksellä oikeasti katetta?

Kysyä pitää eikä liian nopeisiin ja helppoihin vastauksiin saa tyytyä. Väkivalta ja kuolema eivät kuitenkaan näytä saavan viimeistä sanaa. Tosipaikan tullen mennään niin kuin Yrjö Jylhän Pyhä yö -runossa.

”Ja monta paimenta parrakasta lumessa valvoi ja vartioi, ja vartioi sitä pientä lasta petojen saaliiksi joutumasta – maa, taivas kiitosta soi.”

Maailman sydämessä kaikki on jo muuttunut, pysyvästi. Valo loistaa jouluevankeliumista, ja sitä heijastavat minkä heijastavat jouluelokuvatkin. Joskus kovin kömpelösti, mutta kömpelöitä olemme mekin ja kömpelöille julistetaan ilosanoma.

Kirjoittaja on emerituspiispa.