Kun elämä on yhtä siirtymätilannetta ‒ kurahousut kahisevat ja suorituspaineet purkautuvat Oulun teatterin Vanhempainillassa

Mikä siinä onkin, että päiväkodin henkilökunnan edessä haluaa aina esiintyä edukseen ja antaa itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman? Ja että omaa suoriutumistaan vanhempana on lähes mahdoton olla vertaamatta muihin?

Suorituspaineista kärsii myös Oulun teatterin Vanhempainilta-näytelmän päähenkilö, päiväkoti-ikäisen pojan isä, joka yrittää selvitä eron jälkeisestä arjestaan.

Veikko Nuutisen kirjoittama ja Jukka Heinäsen ohjaama näytelmä tuo katsojat mukaan hermoja koetteleviin siirtymätilanteisiin, joihin uhmaikäisen vanhemmat eivät yleensä toivo yhtäkään ylimääräistä silmäparia.

Varhaiskasvatuksen opettaja (Asta Sveholm) auttaa lapselta märät housut pois, kun isä keräilee kamppeitaan ja oman arvon tuntoaan. Kuva: Oulun teatteri

Huumorin keinoin näytelmä onnistuu tarjoamaan vertaistukea voimattomuutta ja vapaudenkaipuuta poteville vanhemmille sekä rapsuttelemaan niitä rakenteita, jotka suorituspaineita aiheuttavat.

Sami Laloun esittämän isän ajatuksiin on helppo samastua. Hurmaavinta antia hänen hengästyttävässä roolisuorituksessaan ovat neuvotteluhetket lapsen kanssa, suojeluvaiston herääminen yöllisessä painajaisessa sekä flirttailu lapsensa opettajan kanssa.

Asta Sveholm ampuu juuri sopivasti yli loputtoman kärsivällisen ja selkeästi artikuloivan varhaiskasvatuksen opettajan roolissa.

Ylivoimaisesti riemastuttavin ratkaisu oli laittaa Oulun teatterin luottonäyttelijöihin kuuluva ikinuori Tuula Väänänen lapsen rooliin. Monesti vakavana, uskovaisena suurperheen äitinä nähty Väänänen heittäytyy taidokkaasti touhukkaan ja tunteellisen tahtoikäisen kurahousuihin.

Viihdyttävää on myös seurata vaihtuvien sivuroolien esittäjien, Annina Rokan ja Henri Tuomisen, ilmeitä ja eleitä eri tilanteissa.

Vanhempainiltaan ovat saapuneet myös ”normi-isä” ja ”normiäiti” (Henri Tuominen ja Annina Rokka). Kuva: Oulun teatteri

Yhtä paljon kuin näyttelijöiden roolisuorituksia, teatterissa on aina vaikuttavaa seurata, miten puvut ja lavasteet vievät katsojaa tunnelmasta ja kohtauksesta toiseen.

Erityisesti minua ihastutti minimalistinen, kuria ja järjestystä kunnioittava lavastus, joka alleviivasi isän päänsisäistä sekamelskaa.

”Tiukkaan formiin ahdetut arjen tavarat toimivat metaforana päähenkilön tunteelle yhteiskunnan asettamista roolipaineista”, lavastaja Kalle Nurminen kertoo ”produktion vasulomakkeella” eli varhaiskasvatussuunnitelman muottiin väännetyn käsiohjelman kuvauksessa.

Laloun ja Väänäsen vuoropuhelu lavalla on viihdyttävää seurattavaa. Kuva: Oulun teatteri

Osaan näytöksistä on järjestetty yli kolmevuotiaille lapsille ilmainen lapsiparkki. Nerokasta, sillä näin vanhemmilla on mahdollisimman matala kynnys lähteä nauttimaan kulttuurielämyksestä ‒ ja käyttää sekin aika ajattelemalla lapsiaan.