En varmaankaan ole ainoa, joka samaistuu johonkin lauluun niin, että ottaa puhelimen kouraan ja lähettää artistille kiitoksen – vaikka yöllä.
Laulaja Susanna Haavisto on tottunut siihen, että palautetta tulee.
”Et ole ainoa. Ihmiset tulevat keikoillakin yllättävän rohkeasti kertomaan, kuinka lauluni ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Se on todella palkitsevaa. Jos en saisi välitöntä palautetta, en ehkä tekisi tätä hommaa”, Haavisto sanoo.
”Tänäänkin tapasin nuoren laulajan, joka on ’kasvanut’ minun lauluillani, koska äitinsä on ollut suuri fanini.”
Monet Haaviston laulut ovat herkkiä, mutta niissä esiintyy vahvoja naisia. Kuulijassa herättävät tunteita ja jopa kylmiä väreitä Kaipaus, Ero, Sairastunut sinuun ja rauhallinen kertomus naisen öisestä lähtemisestä kotoansa kappaleessa Et ennen mua herätä saa.
Osa teksteistä on Haaviston omia ja työstetty "kuin uuttaisi lihaliemikuutiota”. Hän ei itse ole eronnut, vaan etsii ja löytää tunnetilat näyttelijän osaamisella omasta tunnevarastostaan.
Toivotuin laulu on Odotusta Pariisissa: kertomus kahden tuntemattoman ihmisen vetovoimasta ja salaisesta kohtaamisesta, joka toteutuu joka vuosi, vaikka siitä ei sovita. On rohkeutta, rakkautta ja elämän yllättävyyttä.
Tarina on tosi. Sen kertoi tuntematon nainen laulaja Hectorin ystävälle Ateenassa. Sanat ovat Hectorin ja sävellys Haaviston miehen, Juha Tikan, mutta laulussa tapahtumapaikaksi vaihdettiin Pariisi.
”Jos en esitä sitä, tulee sanomista”, Haavisto hymyillee.
”Se kappale on kuin elokuva, niin visuaalinen.”
”Itku tuntuu kurkussa puserruksena, mutta tunnevesi ei kysele vaan tulee, kun on tullakseen.”
Mekin istumme nyt naistenpäivän kunniaksi ranskalaistyylisessä ravintolassa keskustelemassa naisista.
Haavisto on ollut kaksi vuotta eläkkeellä mutta esiintyy useamman kerran viikossa. Ennen joulua hän nousi lavalle koronan ja lonkkaleikkauksen jälkeen Elämä kassiin -konserteillaan.
Tunnelma täpötäydessä Espoon Sellosalissa oli tiivis ja melkein kuin istuisi ystävän kanssa olohuoneessa. Haavisto lauloi, jutteli elämästään ja huikkaili välillä tervehdykset yleisöön äidilleen ja koko elämän rinnalla kulkeneelle kollega Eija Ahvolle.
Syntynyt Helsingissä 20.10.1957
Valmistunut näyttelijäksi Suomen Teatterikoulusta. Laulaja, sanoittaja ja laulukurssien opettaja eli kätilö.
Suomen ensimmäinen Unicefin hyvän tahdon lähettiläs Eija Ahvon kanssa vuodesta 1986
Esiintynyt useissa musikaaleissa, revyissä, elokuvissa ja muun muassa tv-sarjoissa Naapurilähiö, Elämänmeno ja Soitinmenot.
Tunnetuin levy Miksi?
Kirjoittanut Varamummo-satukirjan, josta tehtyä näytelmää esittää edelleen.
Esiintyy parhaillaan myös 40-vuotisjuhlakonsertissaan Elämä kassiin, Piaf – pakko saada laulaa! -konserteissaan ja syksyllä Kysy siskoilta -musikaalissa Espoon kaupunginteatterissa
Mökkeilee Kirkkonummella, asuu Helsingissä
Muusikkopuoliso Juha Tikka, 36- ja 34-vuotiaat pojat ja kaksi lastenlasta.
Omia lempilauluja: äidin laulama Lapsoset ketterät kotihaasta, Policen Every breath you take ja Michel Legrandin You must believe in spring, artisteista Aretha Franklin ja Steve Wonder
Harrastaa ruuanlaittoa, käsitöitä ja pyöräilyä.
"Mieheni mielestä olen itkelmälaulaja, omasta mielestäni tunteiden jakaja ja tarinankertoja. Muutamia kertoja Unicefin kenttämatkoilla käyneenä tunnen tarvetta luoda isoonkin saliin tunteiden turvallisen piirin. Kun kerron omista kokemuksistani, toivon yleisönkin rohkaistuvan peilaamaan niitä omaan elämäänsä.”
Kesken puheen saattaa tulla kyynel, mutta se ei ole itkua vaan tunnevettä.
”Itku tuntuu kurkussa puserruksena, mutta tunnevesi ei kysele vaan tulee, kun on tullakseen.”
Haavistolla on naiseuteen muitakin hauskoja ilmaisuja: jenkkakahvat tiedämmekin, rinnat voivat olla suksipussit, patalaput ja kansallispuvun taskut ja tissinjuuret, ne turvokkeet, jotka pullottavat rintaliivin ja kainalon välissä.
”Tällaisten termien kautta pystyy nauramaan ikääntymiselleen. Ja armon kaihin avulla näemme toisemme nuorempina ja parempina, jos takana on pitkä liitto tai ystävyys.”
”Kerrankin katsomossa istui kahdeksankymppinen leskimies, joka sanoi, että voi että kun meille olisi kerrottu nämä asiat jo nuorenaparina, niin olisin ymmärtänyt vaimoani paremmin.”
Vaihdevuodet, veriset päivät tai tamponien vaihtotauot eivät kuulu työpaikkojen puheenaiheisin, mutta näyttämöillä niistä kuullaan jo. Esimerkiksi Kysy siskoilta -esityksessä, johon Haavisto on kirjoittanut laululyriikat ja jossa hän esiintyy.
”Emme mollaa miehiä, vaan pohdiskelemme, mihin kaikkeen hormonit vaikuttavat, koska ne vaikuttavat ihan kaikkeen. Meillä on aikamoiset reput elämässä, joista kaivella materiaalia näyttämölle”, Haavisto sanoo.
”Kerrankin katsomossa istui kahdeksankymppinen leskimies, joka sanoi, että voi että kun meille olisi kerrottu nämä asiat jo nuorenaparina, niin olisin ymmärtänyt vaimoani paremmin.”
Häpeä alkaa jo ensimmäisistä kuukautisista, Haavisto sanoo.
”Peitellään, eikä muille voi kertoa eläimellisistä kivuista tai miksi muuttuu hirviöksi ja haluaa tappaa miehensä kerran kuukaudessa. Ja miksi sitten on taas ihan tavallista kivaa elämää.”
Iän myötä uskaltaa enemmän, Haavisto sanoo.
”Minusta ikääntyvä nainen on tosi mielenkiintoinen ja se, että elämä näkyy. Minulla näkyy ryppyjä silmien alla, kun olen itkenyt näyttämöllä niin paljon.”
"Oletko kuullut, että jollakin naisella olisi charmikkaat rypyt? Miehilläkin on vaihdevuodet, mutta niistä puhutaan vielä vähemmän.”
Haavisto on saanut kokea myös, miltä tuntuu olla näkymätön.
”Meni 15 vuotta, etten saanut yhtään ainoata roolia kameran edessä. Mutta kun lähestyin 60 ikävuotta, alkoi tulla mummurooleja tv-sarjoissa. Joitakin näyttämörooleja oli, mutta kamera on armoton. Nainen on helposti väärän ikäinen.”
Muutoin hän sai säästettyä itsensä ulkonäköpaineilta, kunnes sai rooliasukseen napapaidan. Vatsamakkarat näyttivät itsestä niin pahoilta, että hän alkoi laihduttaa ja sairastui viisikymppisenä anoreksiaan.
Miesten osa on erilainen.
”Ne vain paranevat koko ajan. Vai oletko kuullut, että jollakin naisella olisi charmikkaat rypyt? Miehilläkin on vaihdevuodet, mutta niistä puhutaan vielä vähemmän, koska vaihdevuodet-sana on varattu naisille. Niinpä niitä ei ole ja he sanovat, että vanheminen ei sovi sinulle.”
Oma naiseus on vaatinut työstämistä.
”Olin ehkä 35 ja minulla oli liian monta roolia elämässäni: vaimon, äidin, tyttären, ystävän, näyttelijän ja laulajan. Silitin ne kaikki pois itsestäni ja päätin, että minä riitän minuna kaikkeen, mitä elämään kuuluu.”
Hän on edelleen huolehtiva vaimo, äiti, tytär ja Susa-mummu eli Summu, mutta eri tavalla.
”Se mistä haaveilen, on huolettomuus. En ole ollut huoleton enää pitkiin aikoihin, ja se sana on saanut viime aikoina aivan uuden merkityksen oman terveyden, ystävien kuoleman ja perheen kautta.”
”Ihminen ei voi laulaa oikein tai väärin. Jokaisella on oikeus laulaa omalla äänellään ja tavallaan.”
Haavisto lauloi jo pienenä tyttönä pöydän alla, kun kotiäiti ompeli ja lauloi.
”Hän on minun kipinäni laulamiseen. Ja hammasraudat: niitä ei tarvinnut pitää suussa syödessä eikä laulaessa, joten päätin laulaa. Se oli tyhmää, sillä oikominen kesti seitsemän vuotta.”
Laulu katkesi vuodeksi, kun foniatri sanoi teatterikoulun aloituspäivänä, ettei Haaviston kieroilla äänihuulilla lauleta koskaan.
”Uskon ihmisen ihmeeseen. Minulla oli lauluoppilas, jonka laulun ja elämän siivet oli katkaistu kansakoulun laulukokeissa. Opettaja oli purskahtanut räävittömään nauruun ja sai naurultaan sanottua vain, että ai kauhea, kun sä olen huono, älä vaan koskaan laula! Sain hänet laulamaan, ja hän lauloi kuin enkeli ja kiitti 35 vuoden lukon avaamisesta”, Haavisto kertoo.
”Ihminen ei voi laulaa oikein tai väärin. Jokaisella on oikeus laulaa omalla äänellään ja tavallaan. Laulaminen on ainoa tapa, jolla ihminen voi pitää itseään hyvänä sisältä päin.”
Haavisto asuu Helsingissä omakotitalossa, ja saa omalta pihalta yrttejä, vadelmia, omenoita ja kriikunoita. Hän kokkaa kaikkea makkarakastikkeesta mustajuurigratiiniin ja thaimaalaisista katkarapukakuista marokkolaisiin pökkälöihin eli lihapulliin.
”Mutta en koskaan mittaa enkä kirjoita ylös. Se on mun säveltämistä.”
Yleisöissä on eroja.
”Iisalmessa, kun valot sammuivat ja oli ihan hiljaista, mietin, että onkohan siellä ketään. Usein yleisö ei halua menettää hetkiä reagoimalla, vaan riehaantuu vasta viimeisen kappaleen lopussa. Ja ihan pohjoisessa ihmiset ovat vuolaan kiitollisia, että menimme sinne asti. Suomi on pitkä maa.”
