

Pohjoissavolaisen Rautavaaran kunnan väkiluku on vain runsaat 1 400, mutta vilkas kesämökkielämä tuo siihen lisänsä. 150 vuotta täyttänyt pieni kunta sai ison idean juhlistaa ikävuosiaan. Se ei tilannut perinteistä historiikkia vaan romaanin.
Ja kuka olisikaan sopivampi tekijäksi kuin muhevakielinen Antti Heikkinen, joka nilsiäläisenä tuntee alueen ihmisten sielunelämän.
Kiinnostuin katsomaan, miten tilausromaani toimii kunnan ulkopuoliselle lukijalle. Ja kyllä se toimii, paremmin kuin hyvin.
Tosin viiden sukupolven tarinan hahmottaminen on alkuasetelmassa työlästä. Mutta kun Korkalaisen suvun kantaäiti Hilda saa suunvuoron, romaaniin syntyy imu, joka pitää otteessaan loppuun asti.
Kerrontaa voi verrata Heikki Turuseen, mutta Turusen ronskiuden sijaan Heikkisen ilmaisussa korostuu letkeä lämpö, jolla hän ihmisiä katsoo.
Hilda otettiin 8-vuotiaana kasvatiksi 1867 taloon, joka pelasti hänet nälkäkuolemalta. Hänen jälkeensä kertoja toisensa jälkeen avaa sisimmät tuntonsa ja salaisuutensa. Heidän kauttaan koetaan vuosikymmenten haasteet ja kehityksen vaikutukset.
Heikkinen on armoitettu näkijä, joka nostaa syrjäseudun ihmisten kohtalot aidosti koettaviksi. Heitä ei kuvata pyhäpuvuissa potrettiin asettautuneina, vaan oman aikakautensa arjessa, luonteensa ja ennakoimattomien sattumusten usein ankarassa kuljetuksessa.
Kerrontaa voi verrata Heikki Turuseen, mutta Turusen ronskiuden sijaan Heikkisen ilmaisussa korostuu letkeä lämpö, jolla hän ihmisiä katsoo.
Luontevasti hän ujuttautuu kaikenikäisten, niin naisten kuin miestenkin ajatteluun. Vertaisvaiheita lienee koettu kaikissa Suomen kylissä.
Heikkinen korostaa, että vaikka pohjana on lukuisia haastatteluja, hän on kirjoittanut nimenomaan romaanin, mutta säilyttänyt historiallisen totuuden.
Näin kerrottu Rautavaaran historia onkin samalla koko Suomen historiaa.
Meistä useimpien vuosisatojen takaiset juuret johtavat syviin metsiin, joissa kivijalat nyt sammaloituvat. Siellä selviytymisestä olemme sisumme perineet, kaukana virtuaalitodellisuuksista.