

Jokihelmisimpukoista eli raakuista löytyvien helmien kerääminen kulki monesti suvussa. Merikarvialta kotoisin oleva Olavi Helmejoki (syntynyt 1953) on viimeisten helmenpyytäjien jälkipolvea. Helmestyksen perintö kulkee edelleen sukunimessä.
”Sukunimi oli alkujaan Iso-Strikka, mutta aikanaan oli tapana vaihtaa ruotsalaisperäiset sukunimet suomenkielisiin”, Helmejoki kertoo.
Olavi Helmejoen isoisä Frans harjoitti helmenpyyntiä Merikarvianjoessa toden teolla 1900-luvun alkupuolella. Helmistä saatavat rahat eivät kuitenkaan turvanneet koko vuoden elantoa.
”Hän oli tällainen sekatyömies, ja tämä oli vain yksi osa hänen töitään.”
Olavin edesmennyt isä Yrjö ja tämän veljet Heikki ja Bruno harjoittivat helmenpyyntiä vielä sotienkin jälkeen. Heille pyynti oli enemmänkin enää vain sukuvika.
Yhtään helmeä ei säästynyt suvussa.
Paikallinen helmenpyynti alkoi laantua 1940-luvulla. Helmejoen mukaan Merikarvianjokea kaivettiin tuolloin rajusti ja raakut hävisivät sen seurauksena. Sama kohtalo koitui lähes kaikille länsirannikon joille.
Vaikka helmenpyytäjiä oli suvussa useita, tarinoita siitä on jäänyt vähän. Helmejoki kertoo, ettei hänen isänsä puhunut asiasta juurikaan.
”Isä löysi helmiä, mutta en usko, että sai niistä mitään valtavia summia. Olen ymmärtänyt, ettei löydöistä kauheasti kerskuttu”, Helmejoki sanoo.
Helmiä ei ole kulkenut sukukalleutena, vaan kaikki on myyty aikanaan.

Olavi Helmejoen isä toimi myös eräänlaisena paikallisena raakkuasiantuntijana. Hän toimitti simpukkanäytteitä tutkijoille.
1970-luvulla Satakunnan museo taltioi maa- ja metsätalousministeriön erikoisluvilla raakunpyyntiä Ahlaisten Eteläjoella. Projektissa mukana olleet pyytäjät olivat Helmejoen sedät Heikki Helmejoki ja Bruno Linnainsaari. Helmenpyytäjät ikuistettiin kuviin ja lyhyeen dokumenttielokuvaan.