
”Herra jumala, nyt se sota syttyi.”
Näin sanoi Kaisu Rokan isoäiti. Lentokoneet olivat alkaneet ilmestyä metsän rajasta ja puhkoa äänikehää. Oli vuosi 1939, marraskuun viimeinen päivä.
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
5-vuotias tyttö Kaisu ei tiennyt, mitä tarkoittaa sota. Hän katseli kotitalon portailta kummallista näkyä.
Mummon muuttuneesta äänensävystä saattoi aavistaa, että tapahtui jotain todella pahaa. Tyttö parahti itkuun.
Heidän kotinsa sijaitsi Jääsken pitäjän Jakovalan kylässä Karjalassa noin 15 kilometriä Enso-Imatran raja-asemalta. Tämä entinen Suomen kunta oli osa Viipurin lääniä.
Myöhemmin lentokoneiden kiitäessä taivaalla perhe siirtyi suojaan kellariin tai tupaan uunin lähelle. Isä oli jo lähtenyt aiemmin talvisotaan tiedustelijaksi.
Maaliskuun alussa 1940 perheen kodin portaille alkoi ilmestyä äitejä lapsineen. Eräs äiti kannatteli käsivarsillaan vauvaa, joka oli kiireessä kiedottu vain saaliin.
He olivat Karjalan evakoita, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa.
Kaisun äiti antoi heille lastensa vanhoja vaatteita.
Perhe aloitti ensimmäisen evakkomatkansa 8. maaliskuuta 1940. Lähtö ei ollut niin kiireinen kuin monen muun evakon. Kaisu ehti ottaa mukaansa koulussa tekemänsä nukenkin. Matka taittui ensin parireellä hevosella, seuraavana aamuna junalla.
Yhteensä reilut 400 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa Karjalassa.

Kaisun mukaan matkaan oli pakko sopeutua. Kovalla lattialla nukkumiseen eri rakennuksissa, nälkään, väsymykseen. Lämmin kauravellikin maistui hyvältä, kun ei muuta ollut.
Kiukuttelu ei ollut vaihtoehto.
Kaisu, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa olivat siirtolaisina monella eri paikkakunnalla muun muassa Länsi-Suomessa, Hämeessä ja pääsivät välillä myös takaisin kotiin. Mukana oli kaksi hevoskuormallista tavaraa.
Rokan mukaan heihin suhtauduttiin myötämielisesti joka paikassa.
Kahden evakkomatkan jälkeen 1947 perhe sai uuden kodin Elimäeltä Kymenlaaksosta. Isäkin oli palannut jatkosodasta, jossa hän oli tykistössä.

Tänä vuonna Kaisu täytti 90 vuotta. Hän asuu miehensä Antti Rokan kanssa Virolahdella Kymenlaaksossa, noin 7 kilometriä Vaalimaan raja-asemalta.
Evakkous ei ole Rokan mukaan traumatisoinut häntä eikä hänen sukuaan. Itseään hän kuvailee tasapainoiseksi ihmiseksi.
”Karjalainen luonne suojasi traumatisoitumiselta. Meidän sukumme oli sellaista härskiä, että heitimme kaikesta huumoria”, Rokka kertoo nauraen.
Kaisun mukaan ilman hänen äitinsä vahvaa ja määrätietoista luonnetta evakkomatkasta ei olisi selvitty hengissä.
”Äiti sanoi, että nyt lähdetään ja laitetaan tavarat kasaan. Äiti oli lempeä mutta kipakkaluontoinen nainen.”

Kriisi- ja traumaterapiaan erikoistuneen psykoterapeutti ja psykologi Aino Juusolan mukaan kaikki evakot eivät traumatisoituneet.
Samaa kertoo esimerkiksi tutkimus, jonka mukaan yksi kolmasosa seksuaaliväkivaltaa kokeneista ihmistä ei koe tapahtuman jälkeen minkäänlaisia oireita.
Osalla ihmisistä on joko geenien tai opitun käyttäytymisen ansiosta parempi kyky selviytyä kriiseistä.
Juusolan mukaan evakkomatkan sanoittaminen lapsille on ollut keskeinen selviytymistekijä.
”Selviytymistarinoiden kertominen evakkoudesta on voinut vaikuttaa siihen, miten lapsi on evakkouden kokenut. Selviytymistarinoiden kuuleminen on voinut suojata traumatisoitumiselta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että ihminen olisi tuntenut ahdistusta, surua tai vihaakin.”
Trauman syntymistä on hänen mukaansa voinut myös estää se, ettei omaa taustaa ole tarvinnut hävetä.
Juusola on perehtynyt ylisukupolvisiin sukutraumoihin kirjassaan Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta.

Osa evakoista ei kyennyt koskaan palaamaan takaisin synnyinseudulleen.
Kaisu Rokka palasi ensimmäisen kerran kotiseudulleen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvun alussa. Kotitalosta jäljellä oli enää talon kiviperustukset, venäläiset olivat vieneet kaiken.
”Meille karjalaisille avautui taivas, kun pääsimme takaisin ensimmäistä kertaa. Kiitos taivaan isälle, että sinne on päästy useasti. Muistoissa on hyvä elää”, Rokka toteaa.
Kaisu muistaa järkyttyneensä, miten Karjala ja ihmiset siellä olivat muuttuneet. Talot olivat ränsistymäisillään.
”Yhdessä ravintolassa vilisi torakoita lattialla”, Rokka kertoo.
Mutta verenperintö veti synnyinseudulle yhä uudelleen. Erään matkan aikana Rokka käveli hiekkatiellä lähellä kotiaan.
Aurinko hehkui. Käki kukkui ja linnut säestivät sen laulua.
”Sillä hetkellä tuntui, kuin koko suku olisi ollut kanssani. Tuli kamala kaiho kotiin.”

Rokka asettelee pöydälle pinoittain mustavalkoisia valokuvia, kirjeitä ja piirustuksia. Hän osoittaa sormillaan kuvissa näkyviä edesmenneitä sukulaisiaan ja kertoilee heistä tarinoita.
Ollaan hänen kodissaan lumimyrskyisenä marraskuun päivänä.
Seinällä roikkuu piirros Venäjän Karjalasta. Kirkot ja talojen katot loistavat turkoosinsinisinä kuin Kreikan ortodoksiset luostarit hehkuen menneen maailman loistoa.
Kotia on sisustettu huonekaluilla, jotka on evakuoitu aikanaan Viipurista Haminaan.
Haastattelun aikana Rokka esittää kysymyksiä toimittajalle ja valokuvaajalle.
”Onko teillä kylmä? Voitte jäädä yöksikin, kun ulkona on myrsky. Harmi, kun en ennättänyt tehdä karjalanpiirakoita.”
Tuntuu, että Rokka on ihminen, joka huolehtii muista. Tai sitten selviytymisen mentaliteetti on yhä päällä.