Traagisesti nimetty tie paljastaa sukusalaisuuksia vuosisadan takaa – Saaristomerelle sijoittuva romaani vaatii kärsivällisyyttä

Örö on saari Kemiönsaaressa Saaristomerellä, tunnettu karusta ja harvinaislaatuisesta luonnostaan, linnoituksistaan ja uuskäytössä olevista vanhoista rakennuksistaan. Se on soma kesäidylli veneilijälle, rauhoittumisen paikka minilomaa kaipaavalle tietotyöläiselle – juuri näitä se on ollut minulle, höystettynä hivenellä historiaa.

Niinpä tartuin suurin odotuksin Katja Kaukosen romaaniin Pitkä ikävä. Ajattelin kirjan tarjoavan mukavan matkakertomuksen, tuttuja paikkoja, ääniä ja tuoksuja. Niitä tulikin vastaan, mutta myös paljon muuta, kuten romaanissa pitääkin.

Tunnustan: aloitin kirjan kolmesti. Ehkä vika on keskittymiskyvyssäni, ehkä Kaukosen kerronnassa, kun en päässyt kärryille ihmisistä enkä saaren saapumislaituria pidemmälle. Mutta kolmas kerta toden sanoi ja lukukokemus oli lopulta aivan kelpo.

Kaukonen kuljettaa kirjassa kahta päähenkilöparia vuoroluvuissa. Toisena ovat nykyajan Antti ja Inga, joista toinen lähti saareen vuonna 2020 muistelemaan armeija-aikojaan, toinen etsimään merkkejä esivanhemmistaan Annasta ja Juhosta sekä suvussa kulkevista salaisuuksista.

Toinen pari on juuri Anna ja Juho, joiden elämää seurataan vuonna 1916. Juho on saarella linnoitustöissä, mukanaan piilottelemansa nuorikko. Elämä on ankeaa ja yksinäistä raatamista, mutta nuorenparin tavoite kirkas: oma tupa ja ruusutapetit.

Kaukonen onnistuu kuvaamaan mielenmaisemia uskottavasti ja houkuttelemaan lukijan mukaan matkalle, jossa historia punoutuu nykypäivään. Mausteena on romantiikkaa ja vieraiden vilkuilua, yllättäen myös ennen vanhaan: Annan yöllisiä saariretkiä ja vankilaivan väen tiirailua.

Sivujuonteena kulkevatkin epäilyt siitä, kuka onkaan kenen lapsi ja mitä salaisuuksia itse kukin kätkee.

Kiintoisia ovat Ingan pohdiskelut ihmisenä olemisesta. Mitä ja miten muistamme, mitä kaipaamme, miksi ikävöimme?

Sen sijaan sukupuoliroolit ovat turhankin tutut: alati puhuva ja pohdiskeleva nainen, puhumaton ja kameransa taakse piiloutuva mies, paha anoppi. Parisuhteen sananvaihto ja mökötys lienevät lukijoille muutenkin tuttua.

Kirjan nimi tullee ihmisen jatkuvasta ikävästä jotakin kohtaan ja saarta halkovasta Pitkä ikävä -tiestä, jota pitkin ovat tarponeet niin uupuneet rakentajat kuin varusmiehetkin. Romaanin tarjoamaa historiatietoa on yleisesti saatavilla, mutta kiintoisaa olisi ollut tietää, ovatko kirjan henkilöt jotenkin läheisiä kirjailijalle itselleen.

Kirjan nimi tulee Örön saarta halkovasta, noin kolmen kilometrin pituisesta Pitkä ikävä -tiestä. Kuva: Eija Mansikkamäki

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä. 285 sivua. WSOY. Kuva: WSOY