

Kun omenapuut puhkeavat kukkaan touko-kesäkuun taitteessa, on moni vanha pihapiiri kauneimmillaan. Kukkaan puhjennut omenapuu on kuin pilvenhattara, joka hohtaa puhtaanvalkoisena keväistä sinitaivasta vasten. Tuhannet ja taas tuhannet heleät kukinnot juhlistavat uuden kasvukauden alkua ja tuovat pohjoisille pihamaille viikon, kahden ajaksi satumaista loistoa.
Vanhoja puita katsellessa tulee harvoin ajatelleeksi, että niiden olemassaolo on oikeastaan pieni ihme. Suomalaiset omenapuut kuuluvat lajinsa pohjoisimpiin. Niiden olemassaolo on myös osoitus monta sataa vuotta jatkuneesta, sinnikkäästä puutarhakulttuurista.
Ensimmäisiä omenatarhoja perustettiin Suomeen jo keskiajalla.
Saamme kiittää nykyisistä omenapuistamme lukuisia, asiaansa vihkiytyneitä kasviharrastajia, joista varhaisimmat ovat eläneet jo 1500-luvulla. Tiedetään nimittäin, että ensimmäisiä omenatarhoja perustettiin Suomeen jo keskiajalla.
Varhaisimpia omenatarhureita olivat luostareiden munkit sekä kulttuurivirtauksista kiinnostuneet aateliset, joilla oli yhteyksiä Ruotsiin ja muualle Eurooppaan.

Kovinkaan pysyviksi varhaiset hedelmätarhat eivät muodostuneet. Saatavilla olevat taimet olivat lähtöisin selvästi Suomea lämpimämmistä maista, joten puut paleltuivat jo nuorella iällä talvipakkasissa. Unelma pohjoisista hedelmätarhoista ei kuitenkaan sammunut.
Kesti silti yli kaksisataa vuotta, kunnes omenapuiden joukosta alkoi löytyä lajikkeita, jotka kestivät edes jossain määrin Suomen ilmastoa.
Kesti yli kaksisataa vuotta, kunnes omenapuiden joukosta alkoi löytyä lajikkeita, jotka kestivät edes jossain määrin Suomen ilmastoa.
Valistuksen aikana, 1700-luvulla etenkin papit ottivat tehtäväkseen perustaa hedelmätarhoja ja levittää tietoa hedelmäpuiden kasvattamisesta. Herrasväen ja kirkonmiehien harrastamiin hedelmiin suhtauduttiin kuitenkin suurella varauksella.
Monet uskoivat, että punakylkisten omenoiden syömisestä ei voinut seurata muuta kuin mahanpuruja. Vähitellen oli epäilijöidenkin kuitenkin uskottava, että omenat toivat ruokapöytään herkullisen ja arvokkaan lisän.

Kun Suomi 1800-luvulla päätyi Venäjän autonomian alaisuuteen, alkoi maahan virrata hedelmäpuiden taimia myös idästä. Havaittiin, että itäiset lajikkeet olivat keskieurooppalaisia lajikkeita talvenkestävämpiä.
Kokemuksen lisääntyessä uskaltauduttiin istuttamaan yhä kookkaampia hedelmätarhoja. Omenapuiden kasvattamisesta tuli sivistyneistön keskuudessa varsinainen muotivillitys.
Syksyllä kypsyvä sato oli niin suuressa arvossa, että mahdollisen omenavarkauden sattuessa varas sai niskaansa tuntuvat sakot.

Valtaosalla väestöstä ei edelleenkään ollut mahdollisuutta omenapuiden ostamiseen. Niiden hedelmiä alkoi kuitenkin olla yhä helpommin saatavilla. Niinpä oli mahdollista poimia talteen omenansiemeniä ja kylvää niitä maahan. Näin myös tehtiin.
Etenkin miehet innostuivat kokeilemaan omenapuiden kasvatusta siemenestä. 1900-luvun alkuun mennessä useiden torppien ja kansakoulujen pihamailla kasvoi jo pieniä omenantaimirivistöjä.
Etenkin miehet innostuivat kokeilemaan omenapuiden kasvatusta siemenestä.
Kyseessä oli pitkäjänteisyyttä vaativa urakka, jonka lopputuloksesta ei ollut minkäänlaisia takeita. Tunnetut omenalajikkeet lisätään aina suvuttomasti varrentamalla, kun taas vapaasti pölyttyneestä siemenestä kasvaa uusi yksilö, jonka hedelmien kokoa ja makua on vaikea ennustaa.
Tätä torpparit, opettajat ja kartanoiden palvelustytöt tuskin ymmärsivät. Sen hekin toki tiesivät, että olisi odotettava vuosia, jotta siemenestä kehittyvä taimi varttuisi satoikään.

Yksi nykypäiviin säilyneistä omenatarinoista vie Varsinais-Suomen Yläneelle, jossa torppari Juho Korpela kylvi pienen mökkinsä pihalle muutamia omenansiemeniä.
Elettiin vuotta 1895. Siemenet Korpela oli saanut läheisestä Huvituksen kartanon hedelmätarhasta. Huvituksen hedelmätarha oli aikakautensa suurin ja piti sisällään yli 1 000 puun omenaviljelmän.
Siemenistä kasvoi vuosien saatossa puu, joka tuotti niin maukkaita, punakylkisiä hedelmiä, että se opittiin pian tuntemaan naapurustossa. Juho Korpela kutsui puuta Huvitukseksi, olihan sen siemen alkujaan Huvituksen mailta.
Edes Yläneellä ei olla aivan varmoja, kenelle kuuluu kunnia siitä, että torppari Korpelan omena on nykyisin kaikkien tuntema.
Huvituksen tarinasta tekee entistä kiehtovamman se, että Korpelan torpan pihalla kasvanut puu on edelleen elossa.
Vahvimpana elää usko, että seudulla vaikuttanut taiteilija Vihtori Ylinen olisi toimittanut Korpelan puun oksia Hinnonmäen havaintotarhaan Lepaalle. Tätä kautta lajike on sittemmin levinnyt taimistoille ympäri Suomen. Sitä on käytetty kantavanhempana myös monien uusien suomalaisten omenalajikkeiden jalostuksessa.
Huvituksen tarinasta tekee entistä kiehtovamman se, että Korpelan torpan pihalla kasvanut puu on edelleen elossa. Itse torpasta on jäljellä enää kivijalka, mutta kivijalan lähistöltä, heinien keskeltä löydettiin reilut kymmenen vuotta sitten omenapuun kanto, josta vesoi elävä oksa.
Oksasta otettua dna-näytettä verrattiin ’Huvitus’-lajikkeeseen, mikä osoitti puiden olevan identtiset. Autiolta tontilta oli siis löydetty alkuperäinen ’Huvitus’. Sen elossa oleva oksa on hyvässä hoidossa lähtenyt terhakkaan kasvuun, ja lienee nykyisin jo kasvanut pienen puun mittaan.
Puun kestävyydestä ja hyvästä sopeutumiskyvystä kertoo se, että se on selättänyt sekä sotavuosien pakkastalvet että mahdolliset peurojen ja jänisten hyökkäykset.

Yli satavuotiaiksi arveltuja omenapuita kasvaa edelleen muuallakin Suomessa. Muun muassa Kaarinassa Kuusiston kartanon omenatarhassa voi ihastella vanhoja hedelmäpuita, joiden iäksi on arvioitu 100–150 vuotta.
Monilla yksityispihoilla kasvavat, vanhat omenapuut on istutettu 1940-luvun lopulla, jolloin pihojen omistajia neuvottiin istuttamaan uusia hyötypuiden taimia.
Ajan suosikkeja olivat kestävät ruotsalaiset tai venäläiset lajikkeet kuten ’Sokerimiron’, ’Åkerö’, kaneliomenat, ’Antonovka’, ’Valkea kuulas’, ’Syysjuovikas’, astrakaanit ja ’Sävstaholm’.

Niiden ohella istutettiin kuitenkin myös taimituotantoon saatuja, kotimaisia lajikkeita, kuten ’Sariolaa’, ’Snyggiä’, ’Laviaa’ ja ’Valkealan syysomenaa’.
Ne, kuten aiemmin mainittu ’Huvituskin’, ovat syntyneet enemmän tai vähemmän hyvän sattuman seurauksena.
Kotimaisten lajikkeiden ylivoimaisena hyötynä on niiden hyvä talvenkesto. Yllättävän monen taimituotantoon päätyneen puun tarina tunnetaan edelleen.
Esimerkiksi ’Snygg’ on saanut alkunsa torppari Matti Snyggin kylvämästä siemenestä. Lajikkeen emopuu on kasvanut lähellä Hyvinkään rautatieasemaa. ’Sariolan’ emopuu on kasvanut siemenkylvöstä, joka tehtiin Eräjärvellä Nisulan talossa 1900-luvun alkupuolella. ’Lavia’ puolestaan on saanut alkunsa Lavian kansakoululla 1800-luvun lopussa tehdystä siemenkylvöksestä.

Läheskään kaikki hyvät omenapuiden paikalliskannat eivät ole päässeet kaupalliseen taimituotantoon. Moni 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun puista on saattanut kasvaa perheen omana ilona ja aarteena ilman, että kenellekään on tullut mieleen, että puusta kannattaisi jalostaa lisää taimia.
Aina puun erityisiä arvoja ei ehkä ole osattu edes laittaa merkille.
Jos vanhojen puiden kasvutarinoita on edelleen säilynyt muistissa, kannattaa ne viimeistään nyt kirjoittaa talteen. Tarinoiden kautta saadaan talletettua iso osa suomalaista puutarhakulttuuria. Kauniita vanhat omenapuut toki ovat ilman sen tarkempaa taustatietoakin.

Moneen vanhaan omenapuuhun liittyy tarina, joka on perhepiirissä kulkenut sukupolvelta toiselle. Tähän on saattanut vaikuttaa se, että omenapuun taimet ovat aikanaan olleet harvinaisia sekä kalliita.
1900-luvun alussa taimitarhoja oli vain vähän. Omenalajikkeita tunnettiin nimeltä kolmisenkymmentä, yleisiä niistä oli kymmenkunta. Maaseudulla taimen saattoi saada hankittua venäläiseltä kulkukauppiaalta. Moni omenapuu sai alkunsa siemenestä.
1930-luvulla taimien saatavuus helpottui suuresti. Hedelmäpuutaimistoja löytyi jo eri puolilta maata. Lajikkeita tunnettiin lähes kaksisataa.
1940-luvun lopulla kärsittiin uudelleen taimipulasta. Vuosien 1939–1940 kovat talvipakkaset olivat palelluttaneet runsaasti hedelmäpuita. Sotavuosien seurauksena Suomessa oli myös paljon uusia siirtolais- ja rintamamiespihoja, joille tarvittiin hyötypuita.
Jopa omenansiemenistä oli pulaa niin, että Ruotsissa järjestettiin hätäapukeräys niiden keräämiseksi. Koululuokat ja yksityishenkilöt lähettivät Suomeen tuhansittain siemeniä, joista kasvatettiin uusia perusrunkoja.
Vähitellen aloitettiin tavoitteellinen jalostustyö kestävien, kaupallisten lajikkeiden saamiseksi.
Nykypäivänä Suomessa menestyviä lajikkeita tunnetaan noin 400. Tarjolla on myös erilaisia perusrunkoja, joiden ominaisuudet heijastuvat puiden kasvuun.