Tiedätkö, miksi jouluna syödään sikaa? Kinkulla on jumalallinen alkuperä
Joulukalenterissa paneudutaan tänään perinteiden syntyyn. Saamelaisten joulustaalo taas ei ollut mukava punanuttu, vaan verta imevä, herkästi hermostuva olento.
Sika oli Freyr-jumalan nimikkoeläin. Joulun juuria valottaa Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin teos: Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Kuva: Markku VuorikariPerinteiseen jouluun kuuluvat kinkku, lahjat ja pukki – mutta miksi ihmeessä?
Juhlan juuret ulottuvat pitkälle historiaan. Jo sana joulu tulee talvipäivänseisauksen juhlan muinaisgermaanisesta nimestä.
Yksi muinaisista perinteistä on kinkun syöminen. Kinkulla on jumalallinen alkuperä: sitä syötiin aikanaan muinaisen skandinaavisen Freyr-jumalan kunniaksi. Sika (karju) on toinen Freyrin nimikkoeläimistä.
Freyr-jumalan toinen nimikkoeläin on hevonen. Hevonen taas liittyy tapaninpäivän kansantapoihin. Tuolloin oli tapana ajaa kilpaa kirkosta kotiin: voittajan uskottiin saavan seuraavana kesänä muita paremman sadon.
Joulupäivän aamuna ennen kirkkoon lähtöä myös karja ja hevoset saivat hyvän joulun toivotuksina ylevät eväät: leipää, kauroja ja talon parhaat heinät. Myös eläinten kuului saada osansa joulusahdista ja -viinasta.
Ilmeisesti uskottiin, että nousuhumalainen hevonen juoksee rivakammin tapanin kilpa-ajossa.
Luonnonvesien on ajateltu muuttuvan onnea tuottaviksi joulun aikaan. Tuolloin karjaa saatettiinkin juottaa suoraan avannosta tai lähteestä.
Joulun ja uuden vuoden välistä aikaa kutsuttiin myös nakkooajaksi, jolloin käytiin nakkaamassa pieniä lahjoja naapuritalojen ovista sisään. Näitä muistamisia voidaankin pitää joululahjojen esimuotoina. Nakkaajana saattoi esiintyä myös kurjen- tai pukinhahmoinen olento. Naamioitumisen perinne on antanut aiheen suomalaiseen joulupukin nimitykseen.
Nykyään lapsia muistutellaan joulutontuista, jotka pistävät kurittoman käytöksen merkille. Tontut ovat kuitenkin kevyttä kauraa verrattuna menneen ajan henkivahteihin: saamelaisia lapsia peloteltiin siivoon käytökseen joulustaalolla (saam. juovlastallu).
Stallu oli lapsenlihalle perso mytologinen olento. Sen anottiin ajavan hiiristä ja muista pikkueläimistä muodostetulla raidolla eli valjakolla. Ajaessaan staalo joikasi raitoaan. Jos se koki lähellä asumuksia ympäristön häiritseväksi esimerkiksi kuullen lasten meteliä, se saattoi tulla pistämään saamelaislapsen poskeensa tai imemään verta.
Jos siis riski risulahjasta ei lasta hetkauta, voikin uskaliaampi vanhempi kenties kokeilla vaihteeksi muinaisia saamelaisia pelotteita!
Lähde: Risto Pulkkinen ja Stina Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja
- Osaston luetuimmat
