

Irmeli Vinnikainen oli synnytyssairaalassa kaksi päivää vanhan pojan kanssa eräänä tammikuun päivänä vuonna 1997, kun hän sai tietää miehensä tehneen itsemurhan.
Tilanne oli epätodellinen ja painajaismainen. Yhden asian Vinnikainen kuitenkin päätti heti: "Teen kaikkeni ja jatkan viljelyä, jotta maatila säilyy lapsille."
Vajaa vuosi sitten ympyrä sulkeutui. Vanhempi poika Joel Vinnikainen lunasti miehen kotitilan ja nuorempi Juhani Irmelin kotitilan.
Puolison kotitilaa Irmeli oli hoitanut ja pannut EU-kelpoiseen kuntoon miehensä kanssa 1990-luvulla, ja sen hoitamista hän oli jatkanut miehen kuoleman jälkeen.
Vinnikainen viljeli ja viljelytti porkkanaa, varastoi, pesi ja pakkasi sitä keskusliikkeelle, kauppoihin sekä myöhemmin suurtalouksiin ja ravintoloihin.
Sukupolvenvaihdoksessa Irmelille jäi hänen itselleen ja pojilleen rakentama talo tontteineen.
Pojat asuvat tiloillaan, mutta kummankin elanto tulee muualta kuin viljelystä.

"Voittajan fiilis", niin Vinnikainen kuvaa tilannettaan nyt. Yksi elämäntyö on tehty. Vihdoin on aikaa hengähtää ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Neljännesvuosisadan kestänyt urakka ei ole todellakaan ollut helppo. Siinä on tarvittu "uskoa, luottamusta ja keijupölyä".
Vinnikainen nauttii uudesta elämäntilanteesta, jossa hän on vastuussa vain itselleen. Voi käydä vaikka kuntosalilla keskellä päivää.
Elämänohjeita uuteen tilanteeseen on kerätty jääkaapin oveen. Niissä lukee muun muassa "nyt huilataan", "vapaalla", "jokainen aamu on uusi alku", "ole hyvä itsellesi", "helpot päivät", "uusien oivallusten äärellä".

Tuotantonsa Irmeli Vinnikainen joutui räätälöimään uusiksi, kun S-ryhmä yllättäen sanoi tuotantosopimukset irti pienimpien porkkananviljelijöiden kanssa vuonna 2014 juuri kylvöjen kynnyksellä.
"Siinä meni 98 prosenttia markkinoista."
"Oli irtisanottava luotettavat työntekijät ja keksittävä jotain uutta."
Vinnikaisella oli jo tuolloin yritys Orastava Aurinko. Se alkoi viljellä oranssin porkkanan ohella vanhoja värikkäitä lajikkeita: punaisia, keltaisia ja violetteja. Niistä koottiin värikylläisiä pusseja, joita myytiin ensin kauppoihin mutta myöhemmin pääasiassa ravintoloihin ja suurkeittiöihin.
Sitten eräs tuttava oli menossa Venäjälle messuille ja pyysi Vinnikaista valmistamaan hänelle hilloja mukaan.
Syntyi tuotevalikoima, jossa on muun muassa porkkana-puolukka-, porkkana-raparperi- ja porkkana-karviaishilloa. Venäjän-markkinoilla ei kysyntää ollut, mutta hilloja Vinnikainen valmistaa edelleen satunnaisesti ja vuokraa sitä varten elintarvikehuoneiston.

Elantonsa Vinnikainen hakee tällä hetkellä muusta kuin maataloudesta. Kesällä hän myy paikallista lähiruokaa toreilla ja talviaikaan pojan maatilan yhteydessä olevissa tiloissa.
Vinnikainen on mukana myös Seuturekryssä, josta lastenhoitajia hälytetään töihin, jos jossain päiväkodissa on henkilöstövajetta.
Lastenhoitajan paikkaa hän haki kerran hetken mielijohteesta huomattuaan avoimen työpaikan. Hakemus oli jo unohtunut, kun tuli soitto ja pyyntö haastatteluun maanantaina. Tiistaina selvisi, että paikka on hänen.
Tässäkin asiassa ympyrä on sulkeutunut. Irmelillä on lastenhoitajan koulutus, vaikka hän ei ollut päivääkään työskennellyt päiväkodissa.
Työ on antoisaa, koska sitä saa tehdä silloin kun itselle sopii. "Lasten kanssa touhutessa ja heidän kanssaan ulkoillessa joskus oikein ihmettelen, että tästä hauskuudesta maksetaan vielä palkkaakin."

Irmeli Vinnikainen kertoi tässä lehdessä (MT 18.3.2000), miten hän oli selvinnyt kahden pienen lapsen yksinhuoltajana ja viljelijänä.
Jutussa hän kiitteli, kuinka ulkopuolisten apu on ollut kaikki kaikessa. Vanhemmat, sukulaiset, ystävät, toiset viljelijät ja tilan työntekijät ovat olleet korvaamattomia sekä henkisesti että töiden sujumisen kannalta. Myös ammattiapua hän haki ja sai.
Kaikesta kannattelusta huolimatta uupumus iski muutaman vuoden kuluttua, kun pahin oli ohi ja maatila saatu toimimaan. Kuntoutusjaksot keskusteluineen ja pitkä sairausloma palauttivat voimat.
Vähän miehen kuoleman jälkeen vedet tulvivat talon alakertaan, kun salaojat olivat menneet tukkoon. Talo kuivattiin ja korjattiin, ja myöhemmin siihen muuttivat pakkaamon työntekijät.
Vinnikainen ei enää pystynyt asumaan talossa, jossa oli tapahtunut kaikkea.
"Sain tavallaan luvan jättää talon taakse ja rakentaa uuden."
Byrokratian kiemuroihin Vinnikainen on joutunut syventymään koko yrittäjäuransa aikana.
Miehen kuoleman jälkeen yllätyksiä aiheutti holhouslaki, jonka perimmäinen tarkoitus on puolustaa alaikäisten lasten etuja ja oikeuksia. Tarvittiin edunvalvoja ja häneltä lupa niin pankkitilin käyttöön kuin lainan nostamiseen. Perikunnan rahojen käyttö piti selvittää juurta jaksain maistraatille vuosittain.
Sukupolvenvaihdokseen meni aikaa ja sen läpivientiin tarvittiin monta asiantuntijaa, kun samaan aikaan tehtiin sekä perinnönjako että sukupolvenvaihdos.
Vinnikainen toivoi pitkään löytävänsä miehen jäähyväiskirjeen ja saavansa selityksen itsemurhalle. Sellaista ei koskaan löytynyt – eikä enää voi löytyä.
Pitkään tallessa oli miehen likainen paitakin, jota Irmeli hypisteli, kun ikävä oli ottaa vallan. Senkin hän on hävittänyt.
Hääkuvansa Vinnikainen pystyi ripustamaan seinälle vasta vuosi sitten. Aika tuntui olevan sopiva, kun hän järjesteli taloa isän muistotilaisuutta varten.
Yksinhuoltajan huoli lapsista on koko ajan ollut äärettömän suuri. "Miten heille olisi käynyt, jos minulle olisi tapahtunut jotain?" Irmeli kuvaa.
Ja miten itse olisi selvinnyt, jos pojille olisi sattunut jotain?
Huolta kasvatti, että poikien harrastukset eivät olleet niitä kaikkein turvallisimpia. Toinen ajoi ja ajaa edelleen ratamoottoripyörää ja toinen pelasi jääkiekkoa.
"Vannotin aina lapsia lähettämään viestiä, jos kotiintulo viivästyy vaikka vain kymmenen minuuttia."
Lue lisää: