Ruotsalaiset uskoivat, että suomalaiset ja saamelaiset olivat heikkoälyisiä – pääkallojen vertailulla se oli tarkoitus näyttää toteen

Pälkäneen Rauniokirkon hautausmaalle palautettiin äskettäin yli 40 paikallisen asukkaan jäänteet.

Sain toimittaa rukoushetken, joka kokosi satoja osallistujia. Valtioneuvosto lähetti ministerin, kunnanjohtaja laski seppeleen, veteraanien soittokunta puhalsi Vanhan virren Taalainmaalta.

Paikkakuntalaiset jonottivat lapioimaan hiekkaa ristinmuotoisten arkkujen päälle. Juhlallinen ja tunteellinen hetki, mutta eivät murheelliset hautajaiset. Pikemminkin hyväntuuliset kotiin vastaanottajaiset.

Muutamat läsnäolijat kertoivat olevansa mahdollisia jälkeläisiä. Kukaan ei silti voinut tietää, keiden jäännöksiä maahan kätkettiin. Harvinaiset hautajaiset, vieraita vainajia, kenties silti sukua.

Kun kallot 150 vuotta sitten vietiin, oli Pyhän Mikaelin kirkko jo raunioina ja hautausmaa hylätty. Lattian alla levänneet olivat olleet kuolleina jo kukaties satoja vuosia.

Luita otettiin yhteisymmärryksessä viranomaisten ja seurakunnan kanssa, joskaan mitään dokumentteja ei asiasta pitäjään jäänyt.

Kallot vietiin Tukholmaan rotubiologiseen instituuttiin, jossa niitä mittailemalla pyrittiin osoittamaan, että suomalaiset ovat heikompilahjaisia kuin ruotsalaiset. Samaan tarkoitukseen oli viety myös saamelaisten vainajien kalloja, jotka kruunu niin ikään nyt palautti haudattaviksi Ruotsin Lapissa.

Teoriat ihmisen henkisten kykyjen päättelemisestä ulkomuodon perusteella ovat jo kauan olleet hylättyjä oletuksia. Tieto lisääntyy ja tarkentuu, kun uudet teoriat saavat todistusvoimaa. Sellainen kuuluu tieteen luonteeseen.

Ajatus ”ihmisroduista” on akatemioissa hyvän aikaa sitten pudotettu romukoppaan, ja puhe roduista on hylätty myös arkikielessä. Mutta sanan kielteinen kaiku on jäänyt elämään, sillä itse ilmiö elää.

Rasismi eli rotuviha on ihmisiin kohdistuvaa ylimielisyyttä heidän ihonvärinsä tai muiden ulkonaisten piirteidensä tähden. Edelleen esiintyy Suomessakin rasismia kansallisia vähemmistöjä sekä maahanmuuttajia kohtaan.

Ehkä pälkäneläiset tulivat suurin joukoin hautaamaan vieraita vainajia, koska heidän kohteluaan pidettiin vaistonvaraisesti vääränä. Se tuntui satuttavan yhteisöllisellä tavalla. Jokaisesta tuntuu loukkaavalta, jos häntä vähätellään ulkomuodon perusteella tai jos häneen suhtaudutaan halveksuen kansallisen ryhmän vuoksi.

Pääkallojen palauttaminen oli kuolleitten ihmisarvon tunnustamista.

Kunnioittava hautaaminen osoitti, että kallot olivat enemmän kuin vain luita. Ne olivat osia henkilöistä. Ihminen säilyy kuoltuaankin sielun ja ruumiin kokonaisuutena, ainakin jälkipolvien muistoissa. Häneen suhtaudutaan kunnioituksella ja hänen jäännöksensä halutaan pitää koossa.

Kristilliseen hautaamiseen kuuluu lisäksi kiitollisuus elämästä sekä ylösnousemuksen odotus.

Levätkää nyt rauhassa, te tutkitut luut!