
Nimestään huolimatta vesilisko ei ole matelija, vaan se kuuluu salamantereihin, jotka ovat sammakkoeläimiä. Nykyiseltä nimeltään vesilisko on manteri.
Manterit ovat muodoltaan liskomaisia otuksia, joilla on neljä raajaa, pitkä häntä ja pitkulainen, lieriömäinen ruumis.
Kun katsoo eläimen pyrstöä, mulkosilmiä ja räpylämäisiä jalkoja, käy selväksi, että sammakkoeläinhän se on.
Luontokuvauksessa kärsivällisyys palkitaan.
Seison metsälammessa hiljaa paikallani, kun näen manterin kurkistavan lehtikarikkeen alta. Se ei ilmeisesti pidä minua uhkana; ehkäpä se ajattelee, että jalkani ovat vain uppotukkeja.
Varovasti otus kömpii esiin. Hitain kädenliikkein työnnän kamerani noin kymmenen sentin päähän ja painan laukaisinta. Sitten manteri häviää taas näkyvistä noin puoleksi tunniksi.
Manteri ei ole turhan kranttu elinympäristönsä suhteen: melkein mikä tahansa oja tai lammikko kelpaa sille. Lätäkön pitää olla kuitenkin sen verran iso, ettei se kuivu alkukesän aikana. Metsälampien lisäksi otuksia elää merialueiden matalissa lahdissa ja kallioisen ulkosaariston lammikoissa.
Keväällä manteri on komeimmillaan. Kutuasuisen koiraan selkäpuolella on sahalaitainen harja – se tuo mieleen pienen lohikäärmeen. Vatsapuoleltaan koiras on voimakkaan punainen ja täplikäs.
Naaras on vaatimattomamman näköinen, ruskehtava ”peruslisko” – tai siis salamanteri.
Lohikäärmemäisen ulkonäkönsä ja kirkkaan värityksensä vuoksi manteria ja sen läheistä sukulaista rupimanteria (vanhalta nimeltään rupiliskoa) pidettiin aikoinaan myrkyllisinä ja jopa ihmiselle vaarallisina, mutta vain saaliseläimillä on syytä pelkoon: vesi- ja rupiliskolla on pienet, terävät hampaat, joita ne käyttävät saaliin kiinnipitämisessä.
Manterit syövät muun muassa matoja, toukkia ja hyönteisiä sekä sammakonkutua ja nuijapäitä.
Eläin on pituudeltaan vajaat kymmenen senttimetriä, ja se voi elää suotuisissa olosuhteissa jopa 28-vuotiaaksi. Käytännössä kuitenkin luonnonvaraisten manterien elinikä jää yleensä 6–7 vuoteen.
Manterit viettävät talvensa horroksessa, joka alkaa elo-syyskuussa. Ne horrostavat pääosin kuivalla maalla erilaisissa maakoloissa, mutta toisinaan myös vesien pohjassa. Keväällä manterit tulevat esiin piiloistaan kutemaan.
Suomessa manteria esiintyy etelästä Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa se on kuitenkin harvinainen, ja pääesiintymisalue on aivan eteläisimmässä Suomessa.