Jokainen ihminen kaipaa rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta – myös vangit

”Kissa kiitoksella elää”, tokaisemme tuon vanhan sanonnan, kun onnistunut tekomme huomataan. Kissa tosiaan tuo saaliinsa näytille onnistuneen metsästysreissunsa päätteeksi. Tulkitsemme tilanteen niin, että kissa kaipaa tunnustusta taidoilleen.

Todennäköisesti tulkintamme kissan käytöksestä kertoo kuitenkin enemmän ihmisistä kuin kissoista. Inhimilliseen olemukseemme nimittäin kuuluu tunnustuksen tarve. Voimme olla tyytyväisiä itseemme vain suhteessa meille merkityksellisten ihmisten hyväksyntään.

Persoonamme rakentuminen ja säilyminen ovat riippuvaisia toisista ihmisistä kaiken ikäämme. Minäkuvamme rakentuu toisilta saadun tunnustuksen varassa. Ihminen elää kiitoksella.

Saksalainen yhteiskuntafilosofi Axel Honneth käynnisti kirjallaan The Struggle for Recognition (2005) keskustelun tunnustussuhteiden merkityksestä sosiaalisen maailman rakentumisessa.

Honnethin mukaan ihminen tarvitsee rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta luodakseen ja säilyttääkseen positiivisen identiteetin.

Myönteisen identiteetin rakentaminen ja ylläpitäminen ovat hyvän elämän keskiössä. Näistä vaille jäänyt ihminen luisuu sivurooliin oman elämänsä näytelmässä.

Tunnustamisen teorialla on sovellusarvoa myös vankien kanssa tehtävään työhön. Kysymällä ”mitä voisimme tehdä, jotta vangit tuntisivat itsensä rakastetuiksi, kunnioitetuiksi ja arvostetuiksi?” voimme löytää avaimia laadukkaamman ja ihmisläheisemmän työotteen äärelle.

Tunnustava työote voi kääntää monen ihmisen elämän suunnan avaamalla ainutkertaisia ja ennen kokemattomia ulottuvuuksia ihmisten elämässä.

Tunnustavan työotteen toteuttaminen on haastavaa vankilassa vallitsevien valta-asetelmien vuoksi. Työntekijän ja vangin välisessä hierarkiassa vanki on aina alisteisessa asemassa suhteessa työtekijään.

Auttajan ja autettavan välistä asetelmaa pohti jo Aristoteles noin 2 300 vuotta sitten Nikomakhoksen etiikassaan: ”Hän tekee hyviä tekoja, mutta häpeää ottaa niitä vastaan, sillä vastaanottaja on alempi ja hyväntekijä ylempi.”

Kuinka toimia niin, että tästä asetelmasta voitaisiin päästä lähemmäs tasa-arvoista tilannetta?

Vankeusrangaistuksen rajoittavissa raameissa täydellinen tasa-arvo on mahdottomuus, mutta vastavuoroisen dialogisella tunnustavalla työotteella on mahdollista synnyttää kokemuksia, joiden kautta vanki voi tuntea itsensä rakastetuksi, kunnioitetuksi ja arvostetuksi. Muutoksen mahdollisuus piilee pienissä teoissa ja tunnustuksissa, toisen taitojen huomioimisessa ja osallistamisessa oman elämänsä päätähdeksi.

Kirjoittaja työskentelee vankilapastorina.