Jos kuolisit tänään, mitä jäisit kaipaamaan eniten? Pyhäinpäivä muistuttaa elämän rajallisuudesta

Lauantaina vietetään pyhäinpäivää.

Mitä vanhemmaksi itse tulen, niin sitä enemmän päivä koskettaa. Tämän johtuu tietenkin siitä, että vuosi vuodelta poisnukkuneiden määrä omassa lähipiirissä kasvaa, mutta myös siitä, että oma kuolema lähestyy.

Kuoleman ennakointi saattaa kuulostaa aika dramaattiselta pohdinnalta reilun nelikymppisen terveen ihmisen sanomana, mutta oman työn takia kuolema on niin läsnä jokaisessa päivässä, ettei oman elämän rajallisuutta pysty sulkemaan ajatuksien ulkopuolelle.

Pyhäinpäivän perinteisiin kuuluu vainajien muistelu. Kuva: Maria Miklas

On selvää, ettei kukaan meistä selviä tästä elämästä hengistä. Kaikki kuolee.

Toiset rauhallisesti, korkeassa iässä, valmiina lähtemään.

Toiset täysin yllättäen, aivan liian aikaisin.

Pyhäinpäivänä tulee siis väkisinkin miettineeksi omaa kuolemaansa ja sitä jos se sattuisikin tapahtumaan yllättäen. Monet asiat jäisivät kesken, se on selvää. Mutta jäisikö monet tärkeät asiat sanomatta? Jäisikö pyytämättä anteeksi? Jäisikö sanomatta, että rakastaa? Jäisikö kertomatta kuinka tärkeitä läheiset ovat? Vai onko sitä osannut elää niin, että joku tulisi minunkin haudalle tuomaan kynttilöitä pyhäinpäivänä?

Ja entäpä jos asiaa miettii toisin päin, näin hengissä olevan, jäljelle jääneen kannalta: osasiko sitä kertoa poisnukkuneelle perheenjäsenelle, ystävälle, läheiselleen, kuinka valtavan rakas hän oli?

Pyhäinpäivänä kynttilöiden paljous hautausmailla on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa kuinka paljon kaipausta ja menetystä ihmiselämään kuuluu. Ja rakkautta. Sillä rakkaudestahan ne kynttilät kertovat. Siitä, että vuosiakin menetyksen jälkeen haluamme käydä läheistemme haudoilla ja sytyttää kynttilät heidän muistoilleen.

Itselle tuo kynttilän sytytys, hetki kun liekki leimahtaa, nostaa monia tunteita mieleen. Muistoja viimeistä yhteisistä hetkistä, muistoja siunaustilaisuudesta. Monet näistä muistoista ovat kauniita, lohduttavia ja lämpimiä. Mutta jotkut mielikuvat saattavat aristaa ja tuntua vaikeiltakin. Ehkä jotain jäi sanomatta, riita sopimatta. Tai raastavaa ikävää, tunnetta että ei selviä ilman toista. Tunnetta, että maailma on epäreilu, kun niin tärkeä ihminen on nyt poissa.

Monenlaisia muistoja ja ajatuksia siis. Mutta kaipausta. Sitä varmasti ennen kaikkea. Näiden monenlaisten erilaisten ajatusten myötä poisnukkuneet ovat yhä osa elämäämme. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä, kun ajattelemme heitä, suremme ja kaipaamme heitä.

Pyhäinpäivä muistuttaa meitä siitä, että kristillinen seurakunta on enemmän kuin vain me, tämä elävien ihmisten yhteisö, sillä siihen kuuluvat myös ne, jotka ovat Jumalan luona taivaassa. Ei tämä ollut vielä tässä. Vielä jonain päivämme tapaamme, saamme sanoa ne sanat jotka jäivät sanomatta, kerrottua kuinka paljon olemme kaivanneet, sulkea toisen syliimme.

Kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kappalainen.