Siperiassa on samanlaista puustoa kuin Suomessa. Siellä on vain hyvin paljon kylmempää ja tuulisempaa, sanoo Melanen. Kuva: Sanne Katainen
Pastorin paluu Venäjälle tyssäsi – mieleen jäi pyörimään rajan taakse jääneen ikäihmisen karu pyyntö
Inkerin kirkon pappi Ville Melanen tekee lähetystyötä inkerinsuomalaisten parissa. Nyt hän puhuu inkerinsuomalaisten kohtalosta ja venäläisen vankilaitoksen puukaupan raadollisuudesta.Tilaajalle
Ville Melanen työskentelee Inkerin kirkossa pastorina Siperiassa, mutta asuu nyt Lahdessa perheensä kanssa sotatilanteen vuoksi. Kuva: Sanne KatainenÄlkää jättäkö meitä yksin.
Tämä lause painui Ville Melasen mieleen, kun hän vieraili Pietarin eteläosassa sijaitsevassa Puškinin kylässä yli 20 vuotta sitten.
Sanat tulivat inkerinsuomalaisten vanhojen naisten suusta, ränsistyneiden talojen uumenista.
Nämä sanat toistuivat hyvin monessa talossa, surumielisten ihmisten kasvoilla.
Kyläteillä ei näkynyt ketään. Vain katolta törröttävät antennit muistuttivat nykyajasta.
Nuo sanat eivät jättäneet Melasta rauhaan, kun hän matkusti autolla pois kylästä. Taloihin jäi ihmisiä, joilla synkästä ympäristöstä huolimatta oli lämmin sydän.
Inkerinsuomalaiset ovat Inkerinmaalta kotoisin oleva kansa, joka on lähtöisin nykyisen Pietarin ja Leningradin alueelta. Heidän alkuperäinen kielensä oli suomi ja uskonnoltaan he ovat valtaosin evankelisluterilaisia.
Perinteisinä elinkeinoina heillä on ollut maanviljely ja karjanhoito.
Toisen maailmansodan aikana kymmeniätuhansia inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Siperiaan työleireille ja teloitettavaksi. He eivät päässeet takaisin kotiseudulleen, vaan moni jäi Siperiaan.
”48 tunnissa oli jätettävä oma koti ja eläimet. Mukaan sai ottaa vain viitisenkymmentä kiloa painavan omaisuuden. Näin alkoi matka kohti tuntematonta, Siperian kylmyyttä ja kauhua”, Melanen kertoo inkerinsuomalaisten pakkosiirrosta.
”Hyvin vanhat ihmiset muistavat yhä historian, samalla tavalla kuin suomalaiset sotaveteraanit. Toivoisin, että ikävät asiat voitaisiin vain pyyhkäistä pois”, hän huokaa.
Kolmannen polven inkerinsuomalaiset eivät Melasen mukaan enää juuri koe traumoja. Aika kuroo umpeen haavat.
”Usko Jumalaan ja luterilaisuus ovat kannatelleet monia vaikeina aikoina.”
”Neuvostoaika on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttaa yhä ihmisissä.”
Ville Melanen on tehnyt inkerinsuomalaisten parissa lähetystyötä Venäjällä 19 vuotta.
Hän toimii evankelisluterilaisen kirkon sisäisen herätysliikkeen, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Sleyn palveluksessa. Sley oli yksi niistä lähetysjärjestöistä, joka aloitti työnsä Inkerin kirkon raunioituneissa seurakunnissa Neuvostoliiton jälkeen.
Inkerin kirkko ulottuu aina Karjalasta Siperiaan saakka koko Venäjän federaation alueelle ja edustaa luterilaisuudeltaan konservatiivista linjaa. Esimerkiksi naispappeutta Inkerin kirkko ei hyväksy.
Inkerin kirkkoon kuuluvat ovat Venäjän kansalaisia, mutta kansallisuuksiltaan he ovat muun muassa inkeriläisiä, saksalaisia ja virolaisia, Melanen selittää.
”Näinä aikoina, kun Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill on puolustanut Venäjän sotatoimia, aseiden siunaamista ja sitä ennen Krimin valloitusta, niin jotkut venäläiset ortodoksit ovat halunneet siirtyä luterilaiseen kirkkoomme.”
Kolme vuotta sitten Melasen työpiste siirtyi Lahteen koronan myötä. Kun oli tarkoitus palata takaisin Venäjälle, tulikin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan.
Yhteyttä siperialaisiin työkavereihin ja seurakuntalaisiin hän pitää Skypen välityksellä. Täällä Suomessa hän tapaa myös inkerinsuomalaisten jälkeläisiä. Lisäksi on erilaisia puhujatilaisuuksia seurakunnissa.
Siperian seurakuntaansa hän matkustaa silloin tällöin. Viimeksi matka taittui ensin bussikuljetuksella Pietariin ja sieltä lentokoneella Krasnojarskiin yhdeksässä tunnissa.
”Samoista asioista siellä puhutaan kuin meidän televisiossamme mutta vain eri sävelmiä soitetaan.”
Mutta mihin suomenkielistä pappia tarvitaan Venäjällä? Melasen mukaan suomen kieltä taitavia inkerinsuomalaisia on enää pari heidän seurakunnassaan. Keski-ikä on jo yli 80 vuotta.
”Suomi oli heidän hengellinen kielensä. Neuvostoliiton aikana he kokoontuivat salaa rukoilemaan suomeksi, kun seurakuntien kokoontumiset oli kielletty. Venäjän kieltä he pitivät pahana, sillä venäläisillä oli tapana kiroilla ja kohdella heitä huonosti.”
Nykyisin venäjä on inkerinsuomalaisten ja heidän lastensa sekä lastenlastensa pääkieli, ja sitä myös Ville Melanen puhuu sujuvasti.
Suomen kieltä ei onnistuttu säilyttämään Venäjällä, vaikka yrityksiä oli. Melasen mukaan nämä yritykset jäivät laimeiksi.
”Jotkut toivat 1980-luvulla Suomesta matematiikan kirjoja Venäjällä asuville inkerinsuomalaisille lapsille. Mutta ei siinä ollut mitään järkeä. Jos olisi haluttu vahvistaa kieltä, niin aapisesta olisi ollut paljon enemmän hyötyä.”
Siperiassa ajaessa peltoja siintää paikka paikoin kymmeniä kilometrejä. Melasen mukaan potentiaalia maanviljelykselle olisi niin valtavalla alueella vieläkin paljon enemmän.
”Kasvinviljely on siellä pientilamuotoista. Nyt korona-aikana Siperiassa asuvat ovat lisänneet hieman viljelyä, myös inkerinsuomalaiset ja heidän jälkeläisensä.”
Melasen hyisimmät Siperia-muistot ovat vankileireiltä, jotka ovat työleiripainotteisia. Vankiloissa hän teki sielunhoidollista työtä.
Osalla työleireistä tehtiin metsätöitä jopa 30–40 asteen pakkasessa. Suurin osa vangituista oli venäläisiä ja monella oli tuomio huumekaupasta.
”Vankilaitos on ollut Venäjällä aina iso bisnes. Kiinaan on viety hyvälaatuista puutavaraa isot kuormat. Hyvän puun perässä vangit joutuivat kävelemään metsässä jopa muutaman kymmenen kilometriä.”
Nykyisin paikka paikoin vankiloista kuljetetaan vankeja yli sadan kilometrin matkoja puutöihin, kun lähempää ei enää löydy riittävän hyväkuntoista puutavaraa myyntiin. Kiina vaatii laatua, Melanen kertoo.
”Vankeja kuljetetaan yli 100 kilometrin matkoja puutöihin, kun lähempää ei enää löydy riittävän hyväkuntoista puutavaraa myytniin.”
Melasta hämmästyttää se, että osa Stalinin karkotuksen läpikäyneistä inkerinsuomalaisista ei huomaa tällä hetkellä minkäänlaista yhteyttä Stalinin hallinnon ja Venäjän nykyjohdon välillä.
”Neuvostoaika on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttaa yhä ihmisissä.”
Tämä johtuu enimmäkseen siitä, että Venäjällä asuvat eivät saa oikeaa tietoa perinteisestä mediasta.
”Mitä lännemmäksi tullaan Kaukoidästä kohti Venäjän läntistä rajaa, sitä enemmän on kykyä hakea tietoa eri lähteistä ja tulkita sitä kriittisesti. Mutta sitten on näitä, jotka katsovat vain Venäjän television ykköskanavaa. Samoista asioistahan siellä puhutaan kuin meidän televisiossamme mutta vain eri sävelmiä soitetaan.”
”Usko Jumalaan ja luterilaisuus ovat kannatelleet monia vaikeina aikoina.”
Perjantaina 27. tammikuuta vietetään kansainvälistä vainojen uhrien muistopäivää, jolloin muistutetaan holokaustissa ja myös muissa joukkomurhissa menehtyneitä, kuten inkerinsuomalaisia. Muistopäivän sanomana on muistuttaa historian pimeistä kohdista, jotta nämä kauheudet eivät tapahtuisi enää koskaan tulevaisuudessa.
Melasen omassa seurakunnassa Siperiassa päivä näkyy vain vähäisesti.
”Seurakunnan tilaisuudet ovat arempia kuin ennen. Näinä aikoina pitää olla varovainen, mitä sanoo Venäjällä virallisessa tilaisuudessa.”
Uskonnonvapaus Venäjällä ei tunnu hänen mukaansa silti kaventuneen. On vain ilmaistava asioita harkitummin. Ei saa mainita sanaa sota, vaikka kaikkihan siitä koko ajan puhuu.
Venäjän ortodoksisiin seurakuntiin kuuluvia on siirtynyt luterilaisen kirkon jäseniksi, sillä Venäjän patriarkka Kirill on tukenut sotatoimia räikeän avoimesti, Melanen kertoo. Kuva: Sanne KatainenKuka?
Ville Melanen on Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon suomenkielinen pappi.
Hän toimii Krasnojarskin Pyhän Kolminaisuuden seurakunnan kirkkoherrana ja Siperian rovastikunnan lääninrovastina.
Inkerin kirkossa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) lähetystyöntekijänä vuodesta 2006.
Asuu Lahdessa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa.
Harrrastaa vaeltamista. Intohimona saunominen ja postimerkkien ja joulukorttien keräily.
Motto: Siperia opettaa. ”Ihminen pärjää, vaikka elämässä tapahtuisi suuriakin muutoksia.”
- Osaston luetuimmat
