Elämä on lyhyt kuin kukkaansa puhkeava kesä, joten päivät kannattaa käyttää viisaasti

Parin viikon kuluttua on juhannus, jolloin kesä on valoisimmillaan ja luonto kukkeimmillaan. Tuomien huumaava tuoksu on jo hävinnyt kukkien varistettua terälehtensä. Kevään hento vaaleanvihreä on vaihtunut tummempaan vihreään.

Kesän kauneus ja lyhyys on kuin kuva koko elämästä. Yöttömästä juhannusyöstä on alkanut auringon alamäki kohti syksyn ja talven pimeyttä. Juhannuksen jälkeisiin viikkoihin sisältyykin jo haikeus ja tietoisuus edessä odottavasta syksystä.

Luonto tarttuu lämmön, valon ja sateiden antamaan mahdollisuuteen, koska se on pian ohi. Lintujen on saatava poikasensa lentokykyisiksi ennen syysmuuttoa ja kasvien kypsytettävä siemenensä odottamaan uutta kasvukautta ja satoa.

Ihmisellä taas tuntuu olevan aika puolellaan. Kaikkea ehtii myöhemminkin, kunnes on myöhäistä. Raamattu vertaa ihmistä lintuihin: ”Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.” (Jer 8:7).

Kuolemattomuusharha haihtuu, kun ihminen saa muistutuksia kuolevaisuudestaan. Jokainen päivä ja hetki näyttäytyvät silloin arvokkaina, ja ihminen nöyrtyy elämän lahjan edessä.

Ajassa ajelehtimisen sijasta on siksi tartuttava hetkeen ja niihin asioihin, jotka on ratkaistava ensimmäiseksi. Mahdollisimman monet on pidettävä mukana yhteisessä elämässä. Kokemus osallisuudesta ja mahdollisuus tehdä työtä antavat mielekkyyttä elämään.

Elämän tarkoituksettomuus painaa erityisesti monia nuoria, kun he näkevät tulevaisuutta uhkaavan kehityksen. Luonnon uusiutumiskyky on kovilla samalla kun ihminen on lisännyt luonnonvarojen käyttöä yli kohtuuden. Fossiiliset päästöt kaukana tulevat haittoina lähelle. Nuoret kysyvät, miten voi osallistua työelämään, mutta samalla välttää luonnon tuhoamista?

Ajan lyhyys ja elämän hauraus saavat kysymään, mikä on arvokasta ja mitä kannattaa tavoitella. Kirkot ja seurakunnat pitävät esillä syvempää elämän tarkoitusta, joka antaa toivoa ja kestävyyttä.

Jeesuksen vertauksessa mies on tyytyväinen saamaansa satoon ja omaisuuteen. Hän päätti purkaa vanhat varastonsa ja rakentaa isommat. Hän päätti nauttia omaisuudestaan, mutta kuolema tuli jo seuraavana yönä. Jeesus lopettaa vertauksensa: ”Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen, mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” (Luuk 12:21). Aarre on Jeesus itse. Hän on voittanut itsekkyyden ja synnin vallan.

Hänen ominaan ja hänen kauttaan meille on toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä ikuisesta elämästä Jumalan luona taivaassa.

Kirjoittaja on kenttäpiispa evp. ja Kangasniemen vt. kirkkoherra.