Santeri Penttinen on melkein sokea – siitä huolimatta hän työskentelee koneasentajana ja opiskelee agrologiksi: ”Haluan olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen”

Santeri Penttisellä on synnynnäinen verkkokalvon rappeuma, mikä tekee tällä hetkellä ympäristön hahmottamisen erittäin hankalaksi.

Normaalinäköisen näkökenttä on noin 180 astetta. Penttisellä se on supistunut viiteen asteeseen.

"Esittelen usein itseni seuraavasti: olen Santeri, vaikeasti heikkonäköinen, erittäin heikon näköinen ja kapeakatseinen”, Penttinen vitsailee.

Vielä ala-asteikäisenä häneltä onnistui polkupyörällä ajo, enää ei.

Hitaasti etenevä rappeuma johtaa lopulta sokeuteen.

Asiantuntijat eivät osaa sanoa, koittaako täydellinen sokeus viiden vai viidenkymmenen vuoden päästä.

"Pystyn lukemaan, mutta en kykene näkemään kuin kirjaimen tai kaksi kerrallaan. Etenkin vieraskielistä tekstiä lukiessa tahtoo motivaatio hiipua”, Penttinen harmittelee.

Peruskoulun jälkeen Penttinen aloitti lähihoitajan opinnot, mutta jo lokakuussa mies oli lukiossa. Ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen yhteiskunta tarjosi suoralta kädeltä työkyvyttömyyseläkettä.

"Vammaisten opiskelu ja työllistyminen on hankalaa, mutta voisi sitä yhteiskunnan puolelta jotain kyselyjä tulla siitä, mikä kiinnostaa ja minkälaisia haluja olisi jatko-opintoihin”, Penttinen puuskahtaa.

Asioista, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata valittaa. Kun tämä ei tästä itkemälläkään parane, niin kannattaa mieluummin nauttia ja nauraa, Penttinen sivaltaa.  Kuva: Visa Vilkuna

Yksinhuoltajaäidin kaupunkilaispoikana Penttisellä oli mahdollisuus päästä tutustumaan maa- ja metsätalouteen sijaisvanhempien maatilalla Äänekoskella. Silloin hänelle syttyi kiinnostus ympäristöstä ja etenkin metsätaloudesta.

"Opinto-ohjaaja vinkkasi, että Tarvaalan biotalousinstituutissa saattaisi olla minua kiinnostavia opintokokonaisuuksia. Metsäpuoli on ollut ihan mukavaa ja mielenkiintoista tietoa on tullut jatkuvasti. Harmi vaan, että en pysty näkemään metsää puilta”, Penttinen heittää.

Hän olisi toivonut, että ympäristöpuolen asioilla olisi ollut hieman enemmän painoa opetussuunnitelmassa. Agrologiopintojen laajuus on 240 opintopistettä, joista Penttisellä on kasassa 140. Harjoittelut ja opinnäytetyö tuovat pottiin noin 50 pistettä.

Penttinen on huomannut, että ympäristöalan virastoihin harjoittelupaikkaa hakiessa törmää ristiriitaisuuteen. Virasto mainostaa olevansa monialainen, suvaitseva ja hyväksyvä.

Korulauseita etusivulla riittää, mutta harjoittelupaikan kuvauksen lopussa oleva oman auton ja maastossa liikkumisen vaatimus nostaa tien pystyyn.

Olihan tämä liki sokealta melkoinen työmaa, kun viime kesänä ladoin tämä pihakiveyksen, Santeri Penttinen näyttää. Kuva: Visa Vilkuna

Penttinen on osa-aikainen opiskelija, osa-aikainen pienkoneasentaja ja parivuotiaan pojan isä. Puuhaa ja tekemistä riittää välillä liiaksi asti.

"Työhöni kuuluu kiinteistöhuoltoyritysten päältäajettavien ruohonleikkureiden kausihuollot ja korjaukset sekä asiakaspalvelu. Asennustyö sujuu kunhan työkaverit ovat muistaneet jättää työkalut oikeille paikoilleen. En ole täysin sokea, mutta en tee asennuksia näön varaisesti”, Penttinen selventää.

Penttinen kertoo saaneensa hyvin apua sekä opiskelijakavereilta että opettajilta. Opiskeluinto välillä hiipuu, kun ei pysty näkemään, mitä opettaja luokan edessä touhuaa.

Pettinen arvelee, että ei tule tekemään työuraansa agrologina. Yleissivistävänä ja laajana opintokokonaisuutena agrologiopinnot ovat olleet kuitenkin paikallaan.

"Haluan olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen, mutta en haluaisi loppuelämääni rassata koneita ja haistella bensaa. Kaikista vähiten haluaisin jäädä kotiin neljän seinän sisälle”, Penttinen tilittää.

Maaseudulle muuttaminen olisi parasta, mutta se vaatisi entistä enemmän autolla liikkumista. Tienaamiseenkin pitäisi keksiä jokin keino maalla asuessa.

Penttisen tiedonjano tuntuu olevan kyltymätön, mutta kirjojen selailu ja silmäily ovat hänelle mahdotonta.

"Kunpa pystyisin silmäilemään kirjojen sivuja ja kykenisin ajamaan polkupyörällä”, huokaa Penttinen lopuksi.