Kypärä päähän ja tien päälle. Heikki Jalosen punainen silmäterä on vuodelta 1980. Kuva: Sanne KatainenOripääRakkaus pappamopoihin kukoistaa Jalosen tilalla: Tankkaaminen on tarkkaa hommaa
Puinen kaljakori mopon taakse ja menoksi! Pappatunturiletkat kiertelevät Oripään seudulla pitkin kesää.TilaajalleJalosen maatilan pihalta Oripäästä löytyy koko joukko riemunkirjavia ajoneuvoja. Kaikki niistä ovat pappatuntureita. Monien taakse on kiinnitetty menneiden vuosikymmenten puinen kaljakori tai tuulessa liehuva Suomen lippu. Jalonen Ankels on kokoontunut.
Rivi pappatuntureita on niin värikäs ja iloinen näky, että se saa kenet vaan hyvälle tuulelle. Kuva: Sanne KatainenHarrastus sai alkunsa, kun veljekset Hannu, Heikki ja Heimo Jalonen innostuivat pappatuntureista jo vuosikymmeniä sitten.
”Kaikki alkoi siitä, kun kunnostimme ensimmäiset mopomme edesmenneen kaksosveljeni Heimon kanssa vuonna 1968”, muistelee Hannu Jalonen.
Nyt Hannun täyttäessä tänä vuonna 70, on hänellä pappatuntureita yli viitisenkymmentä.
”Olen ostanut niitä ihmisten nurkista ja rompepäiviltä.”
Pärinäkerhon nimi löytyy myös Hannu Jalosen ja kumppaneiden lippalakeista. Kuva: Sanne KatainenPikkuhiljaa innostus tarttui ja seudulla muutkin alkoivat kiinnostua nostalgisista ajopeleistä.
”Jalonen Ankels -nimen keksi edesmenneen veljemme ystävä huumorimielessä. Kun aloimme ajaa porukalla vuonna 2008, totesin, että nimi on niin hieno, että otetaan se käyttöön”, Hannun isoveli Heikki Jalonen toteaa.
Jalosen veljeksillä Heikillä ja Hannulla on ollut vuosikymmenten ajan yhteinen harrastus. Myös jo edesmennyt veli Heimo oli kiinnostunut pappatuntereista. Kuva: Sanne KatainenPappatunturi
Turkulaisen Tunturipyörä Oy:n valmistama mopomalli, jossa oli levymallinen runko.
Valmistettiin vuosina 1960-1987.
Yksittäisiä kokeiluja lukuun ottamatta pappatuntureissa on Puch-moottori.
Posti osti aikoinaan työntekijöilleen pappatuntureita lehdenjakelua varten. Niin sanotussa postimopossa on tavarateline edessä.
Joka vuosi ajokausi aloitetaan pitkäperjantaina. Kauden päätökselle ei ole lukkoon lyötyä päivämäärää.
”Katsomme asiaa aina vähän tilanteen mukaan. Viime syksykin oli niin kaunis ja lämmin, että ajaminen onnistui pitkään”, Heikki muistelee.
Välillä kauden päätös on venähtänyt hieman liiankin pitkälle.
”Yhtenä vuonna ajoimme laavulle kaudenpäätökseen paistamaan makkaraa marraskuussa, kun maassa oli jo lunta. Nuotiolla oli tungosta, kun pakkasta oli seitsemän astetta.”
Kerhoa edustamaan ehti keskellä maanantaipäivääkin mukavan kokoinen porukka. Kuva: Sanne KatainenYhteisiä kilometrejä kertyy vuodessa 1500-2000.
”Käyn viemässä ajelukutsut paperilla jokaisen postiluukkuun. Siinä on enemmän lämpöä kuin puhelussa tai tekstiviestissä”, Heikki Jalonen kertoo.
Nyt paikalle on tullut vain miehiä, mutta he vakuuttavat, että myös naiset ovat tervetulleita mukaan ja kyllä naisia on ollutkin mukana.
”Vaimoni Olgakin on ollut ajamassa aina välillä”, Hannu Jalonen kertoo.
Puinen kaljakori takaritsillä johdattaa menneiden vuosikymmenten tunnelmiin. Kuva: Sanne KatainenJalonen Ankels on kutsuttu porukka erilaisiin tapahtumiin.
”Osallistumisesta saamme yleensä palkaksi esimerkiksi lounaan. Ja jos lupaamme tulla, niin tulemme. Satoi tai paistoi.”
Oripääläisellä Jukka Korpelalla on kypärässään tarra jokaiselta ajamaltaan Vesijärvi-kierrokselta. Kuva: Sanne KatainenJoka kesä lähdetään myös porukalla Lahteen kiertämään Vesijärvi muiden pappatunturiharrastajien kanssa.
”Siinä on tunnelmaa. Eräänäkin vuonna pappatuntureita oli mukana 432 kappaletta.”
Ensimmäistä kertaa reissussa oltiin vuonna 2016.
”Kun lähdetään kauas, mopot laitetaan pakettiautoon ja otetaan vasta perillä esiin. Netistä löytyy autonpakkaamisestamme Pasi Viherahon kuvaama video, joka nimi on: Kuinka monta mopoa mahtuu yhteen Ransiittiin”, Heikki Jalonen nauraa.
Hän lisää, että ennen niitä meni seitsemän, mutta uuteen Ford Transitiin peräti kahdeksan.
Heikki Jalosella on takuulla bensaa suonissaan. Kuva: Sanne Katainen”Meidän matkavauhtimme on semmoiset 40 kilometriä tunnissa. Vauhti ei ole tässä hommassa tärkeää vaan yhdessäolo”, sanoo Jukka Korpela.
Välillä poiketaan kahville ja välillä taas jäätelölle.
”Tässä porukassa katsotaan, että kukaan ei jää tien päälle. Se on tärkeää, kun matkaa tehdään vanhoilla ajoneuvoilla. Jos mopoihin tulee joitain. Ja yleensä tulee”, hän jatkaa.
”Tulee nokipiikki, jos ei muuta”, Tarmo Roininen naurahtaa.
Nokipiikillä tarkoitetaan, että mopon tulppaan tulee pinta, jonka vuoksi ajopeli sammuu saman tien. Tilanteesta selvitään varatulpalla tai hankaamalla tulpan päätä teräsharjalla.
”Ei niin nykyään juuri käy. Mutta ennen vanhaan, kun polttoaine oli huonolaatuista, se oli tavallista.”
Oripääläisen Jukka Korpelan pappatunturi on vuodelta 1987. Kuva: Sanne KatainenMopokerhon jäsenet ovatkin tarkkoja siitä, millä moponsa tankkaavat.
”Ysikasin sekaan laitetaan kahdesta kahteen ja puoleen prosenttia öljyä”, Esa Kalsi kertoo.
Tankillisella pääsee noin 150 kilometriä.
Oripääläinen Esa Kalsi on virittänyt tyylinsä kanisteria myöten. Se on maalattu samalla maalilla kuin vuoden 1964 mopokin. Kuva: Sanne KatainenJalonen Ankels päristelee myös Okra-näyttelyyn. Pappatuntureihin voi tutustua veteraanipihalla.- Osaston luetuimmat
