Keinolannoitteiden taika huumasi suomalaiset

Omavaraisuus, maaseudun elinvoima, monimuotoisuus... Kun viljelyn tavoitteita luetellaan, luettelo paisuu herkästi useammalle riville.

1940-luvun Suomessa pyrkimyksiä oli vain yksi: Ruokaa oli saatava, hinnalla millä hyvänsä.

Liki kaikki pellot olivat vajaatuottoisia fosforihapon puutteen takia.

Tarve oli niin huutava, että jopa sairaaloiden tuhkia levitettiin lannoitteeksi pelloille.

”Toinen maailmansota oli nollapiste. Maatalous oli 1900-luvun hankalimmassa paikassa. Miehet olivat rintamalla, tuonti oli mitä oli”, kuvailee tilannetta Turun yliopiston erikoistutkija Simo Laakkonen.

Hän on mukana Koneen Säätiön tukemassa hankkeessa, jossa selvitetään lannoituksen ympäristöhistoriaa Suomessa toisesta maailmansodasta 2000-luvulle.

Karjanlanta ja makkilanta eivät sotien jälkeen enää riittäneet kansan ruokkimiseen. Keinolannoitteiden avulla maasta otettiin irti kaikki, mitä saatiin. Kuva: Matti Poutvaara

Hän ja projektitutkija Virva Silvennoinen kertoivat aiheesta Sarka-museossa Maataloushistorian päivillä.

Yksi osa selvitystyötä on katsaus siitä, mitä medioissa kirjoitettiin lannoituksesta sodan jälkeen.

Rauhan palattua Euroopassa ja Suomessa hyökättiin kaikkia tuotantoa hankaloittavia tekijöitä vastaan. Siihen yksi ase oli muita väkevämpi: keinolannoitteet.

Typen ja fosforin avulla oli aika vihdoin nostaa ”pankkitalletukset” maasta, Laakkonen kertoo.

1950-luvulla väkilannoitteiden käyttö oli kaksinkertaistunut sotiin edeltäviin vuosiin verrattuna, Silvennoinen mainitsee.

1958 puhuttiin jo kymmenkertaisista luvuista.

Sokerijuurikkaasta tuli 1950-luvun lannoitussymboli: Vuonna 1954 sokerijuurikkaan superfosfaattisuositus oli jopa 2 000 kiloa hehtaarille.

Nykyään heikommillekin maille sokerijuurikkaan fosforilannoitesuositukset jäävät noin 63 kiloon ja muussa kasvinviljelyksessä noin kymmenesosaan siitä.

Innostus lannoitteiden voimasta viljelijöiden keskuudessa oli suurta.

Eräs viljelijä muisteli joulua, jota varten isäntä ja emäntä olivat säästäneet lahjarahoja. Aattona lahjasäkistä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, sillä isäntä oli ostanut koko rahalla lannoitesäkkejä.

Lannoitteiden käyttöä myös tuettiin. Mauno Pekkalan hallitus hyväksyi 1940-luvun lopulla ”väkilantamiljardin”, jolla käyttöä edesautettiin.

Lannoitteiden hankintaa varten jaettiin ilmaiskuponkeja pienviljelijöille.

Kupongit olivat myös sosiaalipolitiikkaa, jolla parannettiin sodanjälkeisen viljelijäväestön tulotasoa.

Vuonna 1951 Suomesta löytyi jo kolme superfosfaattitehdasta.

Raaka-aineita hankittiin niin Saksasta, Pohjois-Afrikasta, Hollannista kuin Ruotsistakin.

Keinolannoitteet myös katsottiin karjanlantaa paremmaksi vaihtoehdoksi.

Erään tutkimuksen mukaan väkilannoitteilla kasvatetuilla vihanneksilla ruokitut lapset kasvoivat paremmin.

Aiemmin myös jätevesien ja makkilannan rooli lannoituksessa oli ollut merkittävä.

Pariisissa ja Berliinissä jäteveden avulla lannoitettiin 1800-luvun lopulla isoja vihannesviljelmiä.

Ennen vesiviemäröintiä Helsinkiäkin saattoi kuvailla aidoksi kierrätyskaupungiksi, sillä sen asukkaiden jätöksiä kuljetettiin pitkään pelloille lannoitteeksi.

”Ajateltiin että on luontevaa, että maaseutu tuottaa elintarvikkeita kaupunkeihin ja kaupunki lannoittaa”, Laakkonen kuvailee.

Makkilannan ja jäteveden käyttö hyytyi lopulta kaupunkien kasvuun ja kulkutauteihin.

Lavantauti niitti tuhoa Suomessa 1950-luvulla. Kyseessä oli laajennetun Euroopan toisiksi pahin epidemia, Laakkonen kertoo.

Vuonna 1958 joka viidennellä suomalaisilla oli tiettävästi lapamato.

Madot levisivät myös metsätyömailla ja ihmisjätökset määrättiin haudattavaksi syvälle maahan.

Erittäin avokätistä lannoitusta pidettiin sokerijuurikkaalla välttämättömänä hyvien satojen saamiseksi. Kuva: Reino Branth

Lannoitushuuman ylilyönneistä erikoisimpia oli järvilannoitus.

Kalavesien lannoitusta alettiin tutkia Suomessa 1950-luvun alussa. Tavoitteena oli lisätä saaliita alueilla, joissa vesistöjä oli ylikalastettu.

Puhuttiin vedenviljasta ja rikkaruohokalojen kitkemisestä. Saman vuosikymmenen loppupuolella alkoi valjeta, että ideassa oli ongelmansa.

Yhtä kiihkeää muutoksen aikaa kuin sotienjälkeiset vuosikymmenet Suomen historiassa tuskin on lannoitteiden osalta ollut, Laakkonen pohtii.

Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin kohtuuden merkitys kirkastui.

Viimeistään 1980-luvulla lannoitusmäärään ei enää ollut järjellistä selitystä, määrät olivat niin suuria, Laakkonen kuvailee.

Lannoitteiden käyttö oli myös tarpeen.

”Lannoituksen tason nosto oli välttämätöntä”, Laakkonen muistuttaa. ”Kaupungeissa on huomattava määrä ihmisiä, jotka eivät ehkä ymmärrä, että elämme lannoituksen ansiosta.”