11. luukku: Bernhardilainen kiilasi kinkkujonossa

Lapsuuskodin jouluperinteisiin kuului, että isän veljet perheineen tulivat meille, vanhaan kotitaloonsa, syömään Tapaninpäivänä. Ne olivat hauskoja päiviä.

Jouluruokia äiti sai laittaa isolle porukalle. Myös joulukinkku oli tarpeen mukainen, reilusti 10-kiloinen.

Pikkusiskon ansiosta perheeseen kuului Julle: vasikan kokoinen, ylisosiaalinen, kuolaava ja loputtoman nälkäinen bernhardinkoira. Rodun edustajista on vähän hyötyä, mutta paljon iloa niille, joilla on omituinen huumorintaju.

Julle ehti tuottaa myös yhden lähtemättömän joulumuiston.

Aattona kuumasta kinkusta oli leikattu maistiaiset, jonka jälkeen se oli nostettu verannalle jäähtymään. Myöhemmin kinkkua hakemaan mennyt äitini ehti jo kiitellä, kun "joku" oli ymmärtänyt nostaa kinkun Jullelta turvaan.

Ilo oli lyhyt. Pimeästä illasta tupaan tunki iloinen koira, joka muistutti tiinettä emakkoa. Julle oli paisunut sen verran, ettei 10-kiloisen kinkun kohtaloa tarvinnut epäillä. Koira siirtyi sujuvasti pöydän viereen kerjäämään lisää syötävää.

Jullea ei voinut tietenkään ottaa jouluyöksi sisälle. Oli pelättävissä, että järjettömällä ahmimisella olisi ikäviä suolistovaikutuksia. Myös se mietitytti, miltä kaunis, lumivalkoinen piha joulupäivänä näyttäisi.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Piha pysyi valkeana, ja onni säteili koiran naamalta läpi pyhien; se piti selvästi ihmistä parhaana ystävänään. Tapaniksi suvun joulupöytään löytyi pieni lapakinkku, joka riitti hyvin sekin.

Bernhardinkoira ei ole tyhmä, tai ainakin sillä on hyvä muisti.

Seuraavana jouluna Julle sai kohtauksen, kun tajusi, että kinkkua laitettiin taas leivinuuniin. Kuola virtasi ja koira hyppi uunin vieressä tasajalkaa.

Se oli joulun iloa aidoimmillaan!

Avaa myös muut MT:n joulukalenterin luukut!