Eläimiä oli kotona se tavallinen määrä: kaksi lehmää, hevonen ja sika.
Nuori Sinikka Hiljanen kaatoi lypsämänsä maidon separaattoriin, joka erotteli maidon kermaksi ja kurriksi. Puukirnun avulla kermasta sai lopulta voita. Naapurissa hän olisi päässyt helpommalla: naapurilla oli kammella toimiva kirnu.
Nykyään muutaman lehmän maitoa ei kirnuta, sillä siinä ei ole enää mitään järkeä.
Maitoa ja voi haetaan kaupasta. Alhaisia kuluttajahintoja hyvitetään tilallisille maataloustuilla ja niin maailma pyörii.
Paitsi jos eletään kuten Hiljasen perheessä, jossa maailma pyöriikin toiseen suuntaan. Heidän tilansa Korkeala on sellainen, millaisia tilat ennen olivat. Tavoitteena perheellä on mahdollisimman korkea omavaraisuus.
Eläimet palasivat tilalle muutama vuosi sitten, 50 vuoden tauon jälkeen.
Karja askeltaa Heikki Hiljasen perässä lehmänkellot kilkattaen. Keski-Suomen katolla lunta riittää: täällä ihmiset asuvat 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Nyrölän kylästä käydään Jyväskylässä kevättä katsomassa.
Valosaastetta on niin vähän, että Ursa on pystyttänyt Nyrölään Siriuksen tähtitornin. Avaruudessa pyörii kylän mukaan nimetty asteroidi.
Sonnin kokoinen, tumma otus kauhoo jonon kärjessä kuin puskutraktori. Perässä tepsuttaa ryhmä kyyttöjä.
Valtava eläin ei ole sonni, vaan Kardemumma-lehmä. Jos Miira Hiljanen olisi aavistanut millainen mörssäri vasikasta tulee, hän ei olisi ehkä miehensä hankintaa kannattanut. Miira hoitaa Korkealassa aamulypsyt.
Kardemumma tosin auttoi uusia asukkaita särkemään jäätä kylän asukkaisiin pistäytymällä karkuretkellä naapurissa pässin kanssa.
Ennen muuttamistaan perhe asui Keravalla. He työskentelivät markkinakauppiaina ja Heikki eli kesäajat Korkealassa. Järvi-Suomessa asuessa oli helppo kiertää mökkipaikkakunnat.
Ajatus pysyvästä muutosta metsän keskelle, pimeään, kantoveden varassa olevalle tilalle tuntui kuitenkin pitkään liian isolta askeleelta.
Omavaraisuuteen pyrkiminen vaatii älyttömästi aikaa ja tolkuttomasti työtä, Heikki painottaa. "Vaikka ei olisi elukoita, aina on joku homma tekemättä."
Silti aihe herättää kiinnostusta. Valtimon Rasimäelle on tekeillä Suomen ensimmäinen omavaraopisto, jonka ensimmäiset kurssit on määrä pitää keväällä 2020.
Myös epäonnistuminen on omavaraisuudessa vuorenvarmaa. "Sehän meni kuin Korkealassa" on täällä lentävä lause.
Epäonnistuminen on sitä paitsi ihanaa, Heikki pohtii. Jos epäonnistuminen pelottaisi, tilan kasvihuoneessa tuskin pulikoisi kesäisin särkiä ja ahvenia. Idean Heikki sai Uudenkaupungin kalakasvattamon kiertovesilaitoksesta.
Kalat tuottavat ravinteita, joiden rikastama vesi ohjataan kasveille.
Kun omavaraisuuteen liittyviä käänteitä on kirjannut tilan nimeä kantavaan blogiin ylös, hän on huomannut tehneensä samalla valtavasti uutta.
Epänormaalista on tullut hiljalleen normaalia. "En ollut ennen ajanut traktorilla, en lypsänyt, en tehnyt maitomittauksia. Tässä saa olla yli 30-vuotiaana kuin lapsi."
Tilalla on kokeiltu monenlaisten eläinten pitoa. Syöttöpossua tilalla ei ole, sikaruton uhan ja siihen liittyvien määräysten takia. Vuohet saivat lähteä hypittyään ukin auton katolla.
Vanhaan aittaan rakennetussa kanalassa kuivikkeita pöyhii kirjava kanaparvi.
Heikki koppaa syliinsä 12-vuotiaan kanan, jonka nimi on ehkä Tupuna. Se saa muiden tavoin elää niin kauan kuin päiviä riittää.
Kukotkin lopetetaan vasta kun ne ovat niin vanhoja, että alkavat tapella keskenään. Hiljanen teurastaa ja kynii kukot itse. Vaikka Heikki puhuu tappamisesta mutkattomasti, se on hirveintä, mitä hän tietää.
Kun eläimen viimeinen päivä lähestyy, yöunet lyhenevät. "Toisen olennon tappaminen on maailman kamalin asia", Heikki pohtii. "Itselle asia pitää perustella tarkkaan."
Tottuminen paikalliseen elämänmenoon vaati perheeltä muutaman vuoden harjoittelun. Kylällä puhutaan vuolaaseen tapaan tyhjää, nyröläläisittäin.
Hiljasen perheessä luotetaan pelkkää omavaraisuutta enemmän yhteisön voimaan. Kaikkea ei kannata tehdä itse, vaan suosia vaihdantataloutta. "Kylällä on ollut vaihdantaa aina."
Maitoa vaihdetaan kyläläisten kesken muihin hyödykkeisiin, sillä omaan käyttöön maitoa tulee yksinkertaisesti liikaa.
Ylijäänyttä maitoa annetaan esimerkiksi naapurille, jolta perhe saa vastineeksi porkkanat ja perunat talveksi.
Vanhan lypsykoneen Heikki sai Turun kupeesta, kun kävi purkamassa lampolaksi muutettavalta tilalta vanhat parret.
"Kukaan ei vanhoja laitteita käytä, joten niiden hinta on romahtanut."
On aika hakea perheen toisiksi nuorin lapsi, Taimi, Kintauden päiväkodista.
Matkalla hurautamme Nyrölän kylän läpi. Vanha kyläkauppa nukkuu mustin ikkunoin raitin kupeessa.
80-luvulla maitoautoja oli täällä päin kuulemma 250, nyt enää muutama. Heikkiä harmittaa, ettei monissa paikoissa enää näe, mistä ruoka tulee. "Kun näkee lehmiä laiduntamassa, tuntuu, että kylä elää."
Toivoa elämästä kuitenkin on. Talkoohengellä Nyrölässä on rakennettu luontopolkuja ja jopa kallioplanetaario.
Vanhan kyläkoulun osti pariskunta, joka kunnostaa rakennusta yhteiseen käyttöön. Kyläkoulussa järjestettyyn kauneimmat joululaulut -tapahtumaan otti osaa 260 kyläläisestä 100.
Päiväkodilta jatkamme matkaa tekemään vaihtokauppaa hakemalla puruja mehiläistarhaaja Antti Vestolalta.
Purua syntyy pesiin tarvittavien puukehien rakennustöissä. Muovikehikkoja saisi kaupasta valmiina, mutta Vestola ei sellaisia halua: "Kuka nyt niin hullu olisi, ettei tekisi itse."
Vuosi sitten Nyrölään palasi myös Heikin äiti Sinikka. Sellaista isompaa projektia ei olekaan, missä äiti ei olisi apuna, Heikki kertoo.
Heikin haaveena ei ole, että maailma pyörisi omavaraisuudella ja vaihdantataloudella. Hänelle elämäntyyli kuitenkin sopii.
"En voi vaikuttaa kaikkien maailmaan. Mutta omaan maailmaan voin."
Sinikasta on hyvä, että lapsenlapsetkin tottuvat maalaiselämään.
Separaattorikin on jo hankittu voin tekoa varten.
