Asiantuntija: Seuraavan hallituksen on tehtävä maatalouteen systeemitason korjaus

Viranomainen on määrännyt suomalaistilat teettämään kaikkien lohkojensa kasvumultakerroksesta viiden vuoden välein lohkokohtaisen viljavuustutkimuksen. Tällä valvotaan, ettei viljelijä ylitä typen maksimikäytölle asetettua 150 kilon hehtaarikohtaista rajaa.

Nyrkkisääntö on, sääolojen salliessa, että typpi kasvattaa viljan ja määrittää sadon maksimimäärän. Viljelijä ei saa ottaa ylimäärästä yrittäjäriskiä ja käyttää typpeä enemmän kuin viranomaisen määrittämä enimmäismäärä sallii. Käytännössä valtio siten määrittää viljelijän sadolle maksimimäärän.

Siinä missä typen maksimikäyttömäärä on suomessa 150 kiloa hehtaarille, monessa kilpailijamaassa Euroopassa se on 200 kiloa.

Suomalaisesta viljasta maksetaan tuottajalle hintaa, joka on noin 15–30 prosenttia alempi kuin Manner-Euroopan hintataso. Suomen alempi hinta johtuu keskittyneestä viljakaupasta ja sen myötä vähäisestä kilpailusta ostajien välillä.

Suomessa viranomainen määrää myös sen, millä kasvinsuojeluaineella mitäkin kasvitautia saa torjua.

Lisäksi viranomainen määrää viljelijät ostamaan kasvinsuojeluaineet vain Suomen maahantuojilta. Viljelijällä ei ole esimerkiksi oikeutta hankkia kasvinsuojeluaineita suoraan halvemmista EU-maista. Myöskään halvemmat rinnakkaistuotteet eivät ole sallittuja toisin kuin esimerkiksi lääkkeiden kohdalla.

Kun maataloutta arvioi liike-elämässä toimivan silmin, suomalainen maanviljelijä kantaa kattoon asti säädellyn yrittäjäriskin ja saa huippulaatuisesta viljastaan onnistuneena viljelyvuonna ehkä Euroopan heikoimman hinnan.

Yllättävää ei ole, että maanviljelijät tekevät tappiota. He tekevät sitä valtion tiukassa ohjauksessa. Karjatalouden kohdalla tilanne on vielä paljon heikompi.

Maatalouden systeemitason korjaus vaatii kolmea konkreettista muutosta: lannoitemarkkinoiden kilpailua on lisättävä, viljamarkkinoilla on otettava käyttöön Kanadassa käytössä oleva markkinamalli ja määräämällä kaupan alan toimijat sopimaan reilusta kaupankäynnin tavoista viljelijöiden kanssa.

Kilpailun lisääminen lannoitemarkkinoilla olisi avattavissa muuttamalla nykyistä keinotekoista kadmiumrajaa. Nykyinen raja suosii norjalaista Yaraa, jonka tuottaman typpilannoitteiden mukaiseksi kadmiumpitoisuuden yläraja on asetettu.

Nykyiset rajat luovat Suomeen käytännössä lannoitemonopolin. Kun viljan maailmanmarkkinahinta nousee, Yara nostaa viipymättä suomessa myytävien lannoitteidensa hintoja, ja viljan hinnan kassavirta siirtyy viljelijöitä lannoitehintojen kautta Yaran tulokseen. Viljelijälle nousseesta viljan hinnasta tulee vain murto-osa, jos mitään.

Valtion on vakavasti harkittava maatalousmarkkinoille mallia, joka on käytössä Kanadassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen valtion omistama yhtiö vie EU-markkinoille myyntiin sen osan viljasadosta, joka ylittää kotimaan tarpeen.

Valtionyhtiö välittäisi viljasta EU-markkinoilla tarjotut ostohinnat viljelijöille. Näin saadaan vapailta markkinoilta paras markkinahinta viljelijöille. Muuten veronmaksajat maksavat jatkossakin tappiot ylimääräisinä kriisituotantotukina, kuten tällä hallituskaudella kahteen kertaan tehty.

Koska valtio on edellä kuvailemillani sääntelykeinoilla määritellyt viljelijän maksimisadon, valtion on vastaavasti veronmaksajien maksamia kriisitukipaketteja välttääkseen vapautettava kasvinsuojeluaineiden rinnakkaistuotteiden hankinta ja poistettavat lannoitteiden kadmiumrajoitukset. Näin valtio antaisi viljelijöille mahdollisuuden alentaa omin keinoin kulujaan.

Tuotantopanosten kilpailun rajoitukselle ei ole mitään perustetta. Tiukka sääntely on menneisyyttä, ja se rajoittaa viljelijöiden pärjäämistä ja lisää yhteiskunnan kuluja.

Mikäli nykymallilla jatketaan, hyväksytään samalla satojen miljoonien eurojen pakkotuet viljelijöille, jonka viljelijät maksavat norjalaiselle lannoitevalmistajalle ja pakko-ostoina viranomaisen määräämiin kilpailurajoitettuihin kasvinsuojeluaineisiin.

Vaalien alla keskusteluun on noussut viinin myynnin vapauttaminen ruokakauppoihin. Valtion yksin omistaman Alkon noin 700 miljoonan euron viinimyyntivolyymissä on kyse arvokkaasta, 1,5–2 miljardin euron arvoisesta liiketoiminnasta.

Tälle olisi järkevää asettaa ehdoksi se, että arvokkaan liiketoiminnan itselleen saava vähittäiskauppa velvoitettaisiin käymään suomalaisten maataloustuottajien ja elintarviketeollisuuden kanssa yhteiseen neuvottelupöytään ja sopimaan ruokaketjulle reilun kilpailun ehdot. Näillä ehdoilla kaupan tulee taata suomalaisille tuottajille indeksiin sidotun, kannattavan tuottajahinnan, jolla varmistetaan kotimainen ruokatuotanto.

Olisi veronmaksajien kannalta perusteetonta jakaa monopoliyhtiön arvokas viiniliiketoiminta kolmelle kaupparyhmälle ilmaiseksi, ilman että samalla varmistetaan kotimaisen ruokatuotannon jatkuvuus.

Jussi Uoti

maanviljelijä

senior advisor

Muurla, Salo